Päi­vi Rah­ko­la

– Seu­ra-alu­eel­le so­pii ma­joit­tu­maan vie­lä 500 ma­joi­tu­syk­sik­köä, Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta tie­do­tet­tiin.

Poh­din ää­neen, et­tä me olem­me var­maan sit­ten 510:s. Poi­kam­me, joka per­hei­neen oli jän­ni­tyk­sen sii­vit­tä­mä­nä seu­ra­pai­kal­le roh­jen­nut, loh­dut­ti ma­ja­pai­kan löy­ty­vän kai­kil­le.

– Äi­ti, mei­dän lä­hel­lä on tyh­jää, il­moit­ti täy­si-ikäi­set nuo­rem­me, jot­ka työ­vuo­ron ta­kia läh­ti­vät jo ai­em­min, ja mu­kaan pää­si myös nuo­rem­pia si­sa­ruk­sia.

Nuo­rin poi­kam­me ky­se­li, kos­ka olem­me pe­ril­lä ja ke­hot­ti lait­ta­maan vies­tiä läh­ties­säm­me.

Puo­li­son kans­sa kah­des­taan opet­te­lim­me su­vi­seu­ra­mat­kal­le läh­töä. Keit­ti­ö­kin jäi mel­kein kiil­tä­vän puh­taak­si. Isä­pap­pa ajoi, ja äi­ti­mum­mo vie­res­sä. Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta nyö­ky­tel­len ja tun­teil­len kuun­te­li muu­ten niin tyl­sän mat­kan ajan. Ei ol­lut huo­lia ja mur­hei­ta, vaan hyvä oli ol­la juh­la­tun­nel­mas­sa Tai­vaan Isän huo­len­pi­dos­sa.

Iha­nat, rak­kaat nuo­ret saim­me lop­pu­mat­kak­si mat­ka­kump­pa­neik­si. Ajat­te­lin, et­tä Su­vi­seu­rois­sa yh­des­sä ma­joi­tum­me per­heyh­tey­des­sä toi­nen tois­tam­me tu­kien ja alai­käi­siä ke­ho­tuk­sien mu­kai­ses­ti nuk­ku­maan huo­leh­tien ja ruu­al­la sekä rak­kau­del­la ruok­kien.

– Vie­lä­kö on paik­ka tyh­jä? ky­syin nuo­rel­tam­me, joka oli ai­em­min il­moit­ta­nut, et­tä hei­dän lä­hel­lä on tyh­jä paik­ka.

Nuo­ri va­kuut­ti paik­ko­ja ole­van kak­si­kin, et­tä var­mas­ti so­vim­me.

– Vä­li­ä­kö sil­lä, jos ei sii­hen ää­nen­tois­to toi­mi. Seu­ra­pu­heet kuu­lu­vat ra­di­os­ta. Lit­ra­myyn­ti ja ves­sat on sekä lin­ja-au­to kul­kee. Sa­no­taan sit­ten var­mem­mak­si va­kuu­dek­si, et­tä vel­vol­li­suus alai­käis­ten huo­len­pi­toon pai­naa, poh­din ää­neen.

Kun pää­sim­me su­vi­seu­ra-alu­eel­le, mei­tä vas­tas­sa oli lii­ken­tee­noh­jaa­ja.

– On­ko tämä A20? Meil­lä on nuo­ret siel­lä ja paik­ka oli­si va­paa­na, ker­roin lii­ken­tee­noh­jaa­jal­le.

– Sin­ne ei enää ote­ta ke­tään. Seu­ra-alue on täyn­nä. Aja­kaa tätä tie­tä pit­kin ja kään­ty­kää sit­ten va­sem­mal­le. Siel­lä oh­ja­taan, lii­ken­tee­noh­jaa­ja neu­voi.

Olim­me­ko kui­ten­kin 510:s? Yli nel­jä ki­lo­met­riä las­tem­me luok­se.

– Äi­ti, kyl­lä me pär­jääm­me, mut­ta pär­jäät­te­kö te? ai­kuis­ten si­sa­rus­ten­sa kans­sa ma­joit­tu­neet tei­nit ky­syi­vät.

Sit­ten olim­me­kin ir­ti re­päis­tyi­nä tei­nien huo­len­pi­dos­ta il­man ku­mi­saap­pai­ta ja va­ra­vir­ta­läh­tei­tä, mut­ta mei­tä tar­vit­tiin toi­sel­la ta­val­la. Ju­ma­la joh­ti kai­ken par­hain päin.