Ih­mis­ten kiin­nos­tus hen­gel­li­syy­teen on tut­ki­mus­ten mu­kaan kas­va­nut. Se ker­too tar­pees­ta löy­tää elä­mään sy­vem­pää mer­ki­tys­tä, kos­ka ih­mi­nen on Ju­ma­lan ku­vak­si luo­tu ja elä­vä sie­lu.

Ih­mi­sel­lä on hen­gel­li­syy­den ja mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kai­puu, jon­ka Ju­ma­la voi he­rät­tää mo­nel­la ta­val­la. Ih­mi­seen on jo luo­mi­ses­sa ase­tet­tu tie­toi­suus Ju­ma­las­ta ja hä­nen tah­dos­taan. Ju­ma­lan laki he­rät­tää syn­nin­tun­non ja osoit­taa, et­tei ih­mi­nen voi omal­la hy­vyy­del­lään teh­dä it­se­ään Ju­ma­lal­le kel­vol­li­sek­si. Raa­ma­tun vas­taus hen­gel­li­syy­den ja mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kai­puu­seen on us­ko Jee­suk­sen pe­las­tus­työ­hön. Tämä tuo elä­mään ikui­sen pää­mää­rän.

Mo­net ai­kam­me hen­gel­li­syy­den muo­dot ei­vät ai­na ole kris­til­li­siä ei­vät­kä nou­se Raa­ma­tun sa­no­mas­ta. Niis­sä voi ol­la mys­tiik­kaa sekä vai­kut­tei­ta idän us­kon­nois­ta. Myös kris­til­li­ses­sä pu­hees­sa ko­ros­tu­vat usein yk­si­lö, yh­den­ver­tai­suus, su­vait­se­vai­suus, tasa-ar­vo ja tur­val­li­nen tila. Nämä ovat mo­nes­sa yh­tey­des­sä tär­kei­tä asi­oi­ta, mut­ta ne ei­vät ole evan­ke­liu­min ydin.

Vaa­ra­na on, et­tä evan­ke­liu­mi ka­ven­tuu ylei­sek­si hy­väk­sy­mi­sen sa­no­mak­si. Sa­mal­la hä­mär­tyy ih­mi­sen vas­tuu Ju­ma­lan edes­sä. Raa­mat­tu sa­noo: ”Kaik­ki ovat teh­neet syn­tiä ja ovat vail­la Ju­ma­lan kirk­kaut­ta” (Room. 3:23). Jos syn­ti ka­to­aa hen­gel­li­ses­tä pu­hees­ta, myös ar­mon mer­ki­tys muut­tuu. Syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen si­jas­ta ar­mo al­kaa tar­koit­taa ih­mi­sen ja hä­nen va­lin­to­jen­sa hy­väk­sy­mis­tä.

Ju­ma­lan rak­kaus ei tee syn­tiä mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si. Juu­ri rak­kau­des­saan hän lä­het­ti Poi­kan­sa maa­il­maan so­vit­ta­maan syn­nin ja pe­las­ta­maan syn­ti­siä. Ih­mi­nen tar­vit­see syyl­li­syy­des­tä va­pau­tu­ak­seen Ju­ma­lan ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen.

Tämä lah­ja tar­jo­taan evan­ke­liu­mis­sa. Kris­tus jät­ti omil­leen teh­tä­vän ju­lis­taa syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Evan­ke­liu­min saa us­koa omal­le koh­dal­leen il­man omaa an­si­o­ta, yk­sin ar­mos­ta. ”Hä­nen an­si­os­taan teil­le ju­lis­te­taan syn­nit an­teek­si, ja hä­nen an­si­os­taan jo­kai­nen, joka us­koo, tu­lee van­hurs­kaak­si, saa­vut­taa kai­ken sen, mitä te Moo­sek­sen lain avul­la et­te voi­neet saa­vut­taa” (Ap. t. 13:38–39).

Laki osoit­taa syn­nin, mut­ta ei an­na voi­maa kris­til­li­seen elä­mään. Sen voi­man an­taa Ju­ma­lan ar­mo.

Han­nu Kal­lun­ki