Mar­jut Van­nas

Olin he­rän­neel­lä tun­nol­la en­nen rip­pi­kou­lui­kää. Mi­nul­la oli ka­ve­ri, jon­ka kans­sa poh­dim­me us­kon asi­oi­ta. Ha­lu­sim­me ol­la us­ko­vai­sia, mut­ta meil­lä ei ol­lut kä­si­tys­tä sii­tä, mi­ten us­koa. Kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon rip­pi­kou­lus­sa, ker­roin sii­tä ys­tä­väl­le­ni. ”On­ko si­nus­ta­kin tul­lut les­ta­di­o­lai­nen”, hän ky­syi. ”En minä tie­dä”, vas­ta­sin, ”mut­ta jos he us­ko­vat täl­lä ta­val­la, niin sit­ten mi­nus­ta on tul­lut les­ta­di­o­lai­nen”. Kävi niin on­nel­li­ses­ti, et­tä muu­ta­man vii­kon ku­lut­tua hän­kin sai pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Pää­sin us­ko­vais­ten mu­ka­na Su­vi­seu­roi­hin. Kaik­ki oli mi­nul­le uut­ta ja ih­meel­lis­tä. Yh­te­nä il­ta­na jouk­ko seu­ra­vie­rai­ta ko­koon­tui lau­la­maan Sii­o­nin lau­lu­ja ma­joi­tus­ti­la­na ole­van kou­lun kel­la­riin. En ol­lut kos­kaan en­nen kuul­lut Sii­o­nin lau­lu­ja. Vaik­ka puit­teet oli­vat var­sin ka­rut, mi­nus­ta tun­tui iha­nia lau­lu­ja kuun­nel­les­sa, et­tä olen mel­kein tai­vaas­sa ja et­tä kaik­ki lau­la­jat ovat kuin en­ke­lei­tä.

Pää­sin myös lä­hi­paik­ka­kun­nan ke­sä­seu­roi­hin. Siel­tä muis­tan, kuin­ka yk­si mo­ni­lap­si­nen per­he läh­ti vä­li­a­jal­la ko­tiin. Ih­met­te­lin, et­tä kuin­ka ku­kaan voi läh­teä ko­tiin kes­ken näin iha­nien seu­ro­jen. Ym­mär­rys li­sään­tyi kum­mas­ti, kun vuo­sia myö­hem­min olim­me kah­dek­san lap­sem­me kans­sa seu­ra­pen­kis­sä.

Kun kou­lu al­koi syk­syl­lä, olin ai­van var­ma, et­tä kaik­ki luok­ka­to­ve­rit te­ke­vät pa­ran­nuk­sen, kun vain ker­ron heil­le, et­tä syn­nit saa us­koa an­teek­si su­las­ta ar­mos­ta. Heti en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä pu­hut­te­lin yh­tä luok­ka­to­ve­ri­a­ni. ”Mitä sinä mi­nul­le pu­hut”, hän to­kai­si, ”en minä ole sen syn­ti­sem­pi kuin muut­kaan.”

Muut­kin luok­ka­to­ve­rit tu­li­vat tie­tä­mään, mis­tä löy­tyy Ju­ma­lan ar­mo, mut­ta ke­nel­le­kään se ei kel­van­nut. He oli­vat kui­ten­kin ys­tä­väl­li­siä ei­vät­kä ryh­ty­neet pilk­kaa­maan.

Seu­raa­va­na ke­sä­nä asuim­me ke­sä­mö­kil­lä saa­res­sa. Van­hem­pa­ni ei­vät hy­väk­sy­neet us­ko­a­ni ja il­mei­ses­ti ajat­te­li­vat, et­tä saa­vat mi­nut luo­pu­maan us­kos­ta, kun pu­hu­vat mi­nul­le jär­keä. Ker­ran he al­koi­vat pon­nek­kaas­ti pu­hua, mi­ten "hul­lu us­ko" mi­nul­la on. Lo­pul­ta en enää kes­tä­nyt vaan pa­ke­nin ulos. Kä­ve­lin saa­ren kär­keen, jos­sa suu­ret lai­neet löi­vät ran­taan. ”On koti jon­ne myrs­kyt maan ei saa­vu kon­sa­naan”, lau­loin. Sa­nat loh­dut­ti­vat.

Vuo­det ovat vie­ri­neet, mut­ta yhä tätä lau­lua lau­let­ta­es­sa muis­tan sen het­ken jär­ven ran­nal­la. Sy­dä­mes­tä as­ti nou­see kii­tos Ju­ma­lal­le, joka on an­ta­nut voi­mat jo­kai­seen päi­vään ja var­jel­lut lap­se­naan las­ten val­ta­kun­nas­sa.