Etsin, taas. Olen etsinyt joskus ennenkin. Klikkaan jokaista kirjoittajaa ja katson heidän profiilinsa. Nuori äiti. Eläkeläisäiti. Perheetön. Isä. Toinen isä. Taas perheetön. Ei löydy sellaista, jonka perheessä on kaksi nuorta aikuista eikä yhtään lasta. Onko meitä niin vähän?
On erilaista, kun puuttuu koko perheen sijasta vain lapset. Minulla on puoliso, hyvin tärkeä sellainen. Jo varhain muistan haaveilleeni aviomiehestä. Sen sijaan en tiennyt, haluanko lapsia. Tunsin itseni niin usein liian huonoksi ja kärsimättömäksi sisarusteni kanssa. Ajattelin, että lasten kannalta olisi parempi, ettei heitä minulle anneta. Pilaisin vielä niiden lapsuuden, kasvattaisin vinoon.
Avioituessa varmaan jokainen uskovainen pariskunta miettii, siunaantuuko lapsia ja milloin. Me toivoimme, ettei ihan vielä. Saataisiin olla jonkin aikaa kahdestaan. Mutta jos kuitenkin, niin hyvä niinkin. Pelkoni kasvoi kuukausien myötä. Entä jos emme saakaan yhtään?
Istun kylpyhuoneen lattialla, nojaan seinään ja itken. Miksi taas? Olisimmeko me niin huonoja vanhempia? Mikä meissä on vialla? Pikkuhiljaa kypsyy ajatus lähteä tutkimuksiin. Soitan terveyskeskukseen aavistaen, että edessä on pitkä matka. Prosessi, jonka pelkään päättyvän hiljaiseen hyväksyntään toiveen täyttymisen sijasta. Lähdemme silti kohti tuntematonta. Olen usein lukenut, että varmimmin tavoitteensa saavuttaa pyrkimällä määrätietoisesti sitä kohti. Meillä ei ole muuta keinoa. Minun täytyy yrittää. Elämästäni puuttuu jotain tärkeää, ja se jokin on lapsi.
Tutkimuksesta toiseen. Totun tutkimiseen, mutta lähden usein kotiin uupuneena. Henkilökunta on ammattitaitoista: yhtään epäasiallista kommenttia en heiltä kuule. Puolessa vuodessa selviää suurin piirtein, missä vika piilee. Saamme lähetteen yliopistosairaalan lapsettomuuspoliklinikalle.
Talvella kapinoin. Huudan Jumalalle: miksi teet meille tämän? Anna tämän päättyä! Anna meille lapsi Tiedostan, ettei se päättyisi vaikka saisimme lapsen. Vauvakuume iskisi uudelleen, kun ensimmäinen olisi kolmen kuukauden. Jälleen miettisimme: jääkö tämä lapsi ainoaksi?
Turvalliselle isälle saa kiukutella. Seurapenkissä vapisen pidätetystä itkusta. Minullekin, kiittämättömälle, kuuluu armo. Kerran toisensa jälkeen Jumala muistuttaa, että kaikki on Hänen kädessään. Tyydy minun armooni, minun voimani on heikoissa väkevä. Joskus jaksan yrittää, aina en.
Suviseuroissa vastaan tulee nuori perhe. äiti kysyy mieheltään, jaksatko työntää. Onhan tämä aika raskasta, kuuluu vastaus. He vaihtavat lastenvaunuja ja jatkavat taas savessa puskemista. Minun ja mieheni katseet kohtaavat, mielessä kummallakin sama ajatus. Meillä on helppoa. Voimme keskittyä pääasiaan. Armo virvoittaa, rakkaalta ja tutulta tuntuu evankeliumi.
Särkynyttä ruokoa ei hän muserra.
Saara Yrjänä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys