Kun menee vuoden seurustelun jälkeen naimisiin, tietää loppujen lopuksi melko vähän tulevasta puolisostaan. Vuosi on lyhyt aika tutustua niin perin pohjin, että tietäisi varmasti, tulenko minä tuon ihmisen kanssa toimeen kaikissa elämänvaiheissa. Joku nuori kerran kysyikin minulta, että mistä sen oikeastaan tietää.
Minä olen kai tuohon jäävi vastaamaan, kun sain täystyrmäyksen mieheni kohdatessani. On mennyt tähän asti siitä selviytyessä. Se vain yksinkertaisesti tuntui siltä, että tuossa se nyt on se ihminen. Minulla ei ollut sen suhteen epäilyksiä.
Mutta miten minä uskalsin siihen luottaa? Miten uskalsin luottaa, että selviämme yhdessä kaikesta, mitä elämä meidän eteemme tuo? Ihminen kun ei ehdi vuoden aikana kokea kaikkea mahdollista, eikä ehdi tulla tietämään, miten reagoi erilaisiin elämän eteen tuomiin asioihin. Kun kirkossa Jumalan ja seurakunnan edessä haluaa tahtoa, pitää se sisällään niin paljon, että harva sitä siinä vaiheessa ymmärtää.
En ole tässä kirjoittamassa, että meidän pitäisi vapauttaa seksuaalisuuteen liittyvät periaatteemme, jotta voisimme tutustua paremmin toisiimme. Päinvastoin. Olen kirjoittamassa siitä, että on se ihan erityinen ihme, että Jumala tietää, mitä me kukanenkin tarvitsemme.
Minä ainakin olen viime aikoina, kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen, tuntenut, että olen saanut puolisokseni täydellisesti minulle sopivan ihmisen. Valaisen asiaa yhdeltä laidalta, mutta kuitenkin aika keskeltä.
Olen luonteeltani asioissa kieriskelijä. Tarkastelen etenkin ongelmia monelta eri puolelta. Oikein tykkään välillä velloa niissä. Tuntuu, että kun asiaa tarpeeksi kaivelee, ehkä se ratkaisu sitten joskus sieltä jostakin – ehkä – kirkastuu. Se on välillä itsellekin väsyttävää, saatikka puolisolle.
Olen saanut sellaisen miehen, jonka aivoja minä aivan rehellisesti kadehdin. Hän näkee asiat niin kirkkaasti, ikään kuin sellaisten positiivisten energialasien läpi. Että pitää olla asiat yksinkertaisia! Kun jokin asia on juteltu, se on sitten siinä. Ei sitä sitten enää tarvitse vatvoa. Jos asia on vaatinut anteeksiantoa ja se on hoidettu, vielä vähemmällä syyllä siihen on palattava. Ja niinhän se meneekin.
Olen kaikella rakkaudella kutsunut mieheni ajatusten pesää putkiaivoiksi. Kun tällainen räiskähtelevä kiemura-aivo ja iloinen putkiaivo elelevät lapsinensa saman katon alla, on elämä aika värikästä.
No, leikki sikseen. Ilman tervejärkistä miestäni en olisi viimeaikaisista kokemuksistani selvinnyt – tai ainakin hyvin paljon huonommin. Kun elämä on heitellyt minua sinne ja tänne, olen saanut ongelmiini keskusteluapua asiantuntijalta. Hän totesi kerran, että kuuntele sitä miestäsi, kun hänellä kuulostaa olevan kyky laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Silloin minä ajattelin, että kyllä Jumala on minua kuullut ja auttanut jo ennen kuin tiesin apua tarvinneenikaan.
Mutta mitä sellaisessa tilanteessa sitten, jos muutaman avioliittovuoden jälkeen huomataankin, että ei alkuunkaan tulla toimeen keskenään? Tai elämän puristuksessa toinen ei jaksakaan? Tai toinen menettää uskonsa, jolloin isokin arvokuilu ja sen tuomat haasteet hankaloittavat elämää? Ihan oma lukunsa ovat myös henkisen ja fyysisen väkivallan kohteena olevat. Heille minä ja varmasti me kaikki rukoilemme oikeaa, ammattimaista apua.
Muistan nuorena juuri avioliittoon menneenä onnellisena aviovaimona kohdanneeni sellaisen ison perheen äidin, jonka mies tykkäsi ihan hirveästi tehdä töitä. Tuntui, että työelämä ja muut projektit olivat imaisseet miehen mukaansa.
Muistan, kun tämä aviovaimo sanoi tajunneensa, että loppujen lopuksi onnellisuuden on lähdettävä ihan itsestä. Ei voi olettaa, että joku toinen tekisi sinun elämästäsi onnellisen. Siihen kykyyn vaikuttavat usko hyvää tarkoittavaan Jumalaan, oma asennoituminen, harrastukset ja yleensäkin kaikenlainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Jos näkee joka puolella negatiivisia asioita, ei näe kyllä valoakaan – niitä muita ihania asioita, joita on ympärillä.
Muistan myös toisen perheenäidin, joka sanoi, että sukset ovat usein ristissä miehen kanssa. Hän sanoi viisaasti, että tämä on hänen elämänsä risti, joka on hänelle annettu kannettavaksi. Hän vielä jatkoi ikään kuin selventääkseen, että jollakin risti on sairastelevat lapset, toisella vaativan työn tuomat ongelmat, jollakin fyysinen tai henkinen sairaus ja niin edelleen. Hän ajatteli niin kirkkaasti, että hänen ristinsä on tämä, ja kertoi saavansa iloa lapsistaan, ystävistään ja harrastuksistaan. Ja nyt minä kymmenen vuoden päästä tuosta tiedän, että tätä ristiä hänen ei tarvitse enää kantaa. Jumala auttoi niin, että suksien suunta oikeni ja ne sujuvat samaa tahtia eteenpäin.
Niin – nuorena aviovaimona minä vähän ehkä säälinkin näitä äitejä. Toisaalta teki mieli kumartaa sellaisen elämänkokemuksen edessä. Omassa silloisessa lintukodossaan sitä ei onneksi tiennyt tulevista mitään. Ei tiennyt, että joskus väsyttää ihan kamalasti. Sekin tuntui kaukaiselta ajatukselta, että joskus voi oman puolisonsa kanssa mennä ne sukset niin ristiin, että miettii ihan tosissaan, että jaksaakohan tuo vielä tämänkin antaa minulle anteeksi. Sekin tuntui vieraalta, kun vanhemmat parit sanoivat, että välillä avioliitossa tarvitaan tosissaan tahtomista.
Mutta en minä vielä silloin tiennyt sitäkään, kuinka voimallinen on Jumala, kun on antanut sellaisen avun, joka on juuri minulle tarpeen. Enkä tiennyt sitäkään, että päivä päivältä kirkastuu enemmän ja enemmän se, että vakalle on löytynyt juuri sopiva kansi. Ja kaikkein tärkeimmäksi on kirkastunut se, että evankeliumilla on niin ihmeellinen voima, että mahdotonkin kääntyy mahdolliseksi.
Sirkka Lehto
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys