Teksti: Lyyli Koskela
Herään sunnuntaiaamuun. Ulkona paistaa aurinko, ja kun avaan tuuletusluukkua, niin sisään tulvii linnunlaulua. Tuntuu melkein kesältä. Päivä onkin erityinen, sillä kodeissa on herätty juhlapäivään. On äitienpäivä.
Miten kuvailisin sitä tunnetta, jonka tämä päivä voi tuoda vähän yli kolmekymppisen naisen mieleen ja sydämeen, kun itse ei ole päivän sankari vielä tänäkään vuonna? Toisaalta luottamus Jumalaan tuntuu vahvalta ja se tyynnyttää mielen aallokkoa. Toisaaltaan yksinäisyyden tunne tuo tyrskyjä, joita hiljainen koti ei kuule. Järki vaatii ankkuroitumaan ympärillä oleviin ystäviin pitämällä yllä joitakin viestikeskusteluja.
Vaikeimmat pohdinnat syntyvät naiseudestani. Olenko minä niin hankala nainen? Ärsyttävän herkkä? Olenko jotain liikaa tai liian vähän? Olenko vääränlainen? Hymähdän jo itsekin ajatuksenjuoksulleni. Olen vain yksinkertaisesti sanottuna nainen. Semmoisia ne äiditkin ovat. Ja sellaisina ne aviomiehet heitä rakastavat. Varmaan monesti vain yrittävät ymmärtää lastensa äitiä.
Onneksi minulla on elämässäni ystäviä, jotka tätäkin päivää ovat jakamassa kanssani. Myös niitä miespuolisia matkaystäviä, jotka ehkä yrittävät vain ymmärtää minua, kun kerron psalmiani ja tuntojani äitienpäivän viettämisestä ilman äitiyttä. Ja oma äitini, jonka luokse saan nytkin olla matkalla. Hän on varmasti minusta tosi kiitollinen.
Blogit
Lukijan kuva
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys