Sa­no­jen mo­nen­lai­nen oik­kui­lu kieh­too mi­nua. Ja kyl­lä­pä sa­nat saa­vat­kin maa­il­mas­sa ja mi­nus­sa pal­jon ai­kai­sek­si. Ne tuot­ta­vat iloa, mur­het­ta, on­nea ja pet­ty­mys­tä. Ne pa­ran­ta­vat ja haa­voit­ta­vat. Ne ar­mah­ta­vat ja an­ta­vat tuo­mi­on. Ei ih­me, et­tä lu­e­tuin ja le­vin­nein kir­ja ker­too, mi­ten suus­sa ole­va pie­ni elin, kie­li, on kuin lai­van pe­rä­sin. Ko­koon­sa näh­den se saa ai­kaan iso­ja. (Jaak. 3.)

Las­ten­lau­lut ovat pul­lol­laan mu­ka­via sa­no­ja ja sa­na­leik­ke­jä. Nyt kun lun­ta on vie­lä jos­sain päin Suo­mea, ko­kei­le­pa kai­vel­la kaap­pien kät­köis­tä tai ne­tis­tä esi­mer­kik­si An­ni Tan­nin tal­vi­lau­lut. Ai kun nii­tä on kiva lait­taa kuu­lu­maan niin omak­si kuin las­ten­kin ilok­si ja ihan sil­mis­sä näh­dä, mi­ten ra­ti­ri­ti­ral­la pu­huu met­siä puh­ta­hik­si, jäät ja jär­vet kan­ta­vik­si! Kyl­lä­pä nuo lau­lut nos­ta­vat mah­ta­vas­ti nä­ke­mään ilon ai­hei­ta. Niis­sä lap­set esiin­ty­vät reip­paas­ti ja rie­muk­kaas­ti ker­to­en han­ki­lei­keis­tä, eläin­ten puu­his­ta ja luon­no­nil­mi­öis­tä. Kuun­nel­les­sa omat huo­let pie­ne­ne­vät ja ilo tart­tuu – mi­ten iha­naa ai­kaa tal­vi voi­kaan ol­la!

Täy­tyy tun­nus­taa lap­sel­li­suu­te­ni. Kyl­lä­pä ilo­ni yle­ni, kun taan­noin ta­ju­sin, kuin­ka erääs­sä tal­vi­lau­lus­sa lap­si opet­taa pon­te­vas­ti lu­miu­kon ja ih­mi­sen­kin ana­to­mi­aa. Jät­ti­vah­vas­ta tal­vi­pi­ho­jen to­tee­mi­paa­lus­ta ker­to­va lau­lu (sa­nat: Mar­ja-Riit­ta Vä­ke­vä) aloit­taa ana­to­mi­an­lu­en­ton­sa pään alu­eel­ta to­te­a­mal­la, et­tä "nenä teh­ty pork­ka­nas­ta". Sit­ten lau­lu jat­kuu­kin ta­val­la, joka saa rönt­gen­sä­tös­ten kait­si­jan nyö­kyt­te­le­mään iloi­se­na. Kym­me­ni­ä­tu­han­sia rönt­gen­ku­via ja mo­nen­kun­toi­sia lui­ta näh­nee­nä on suo­ras­taan kor­via hi­ve­le­vää kuul­la sä­keis­tön lop­pu, jos­sa pik­ku­mie­hen ää­ni to­me­ras­ti ju­lis­taa: "Kä­des­sä on luu­ta." Luit oi­kein: kä­des­sä on luu­ta. Siis se­hän on juu­ri noin – en ole yh­tään luu­ton­ta kät­tä töis­sä näh­nyt.

Tu­li­pa vie­lä mie­leen yk­si lau­lu äs­ken mai­ni­tul­ta ää­nit­teel­tä. Se on ai­van mai­nio ker­to­mus pu­pu­jus­sin elä­mäs­tä, jos­sa hiu­kan tun­tuu ole­van haas­tei­ta. Lau­lun kir­joit­ta­jal­la on ol­lut kyl­lä ky­nä­kä­si koh­dal­laan, kun lau­lun ta­ri­naa on luo­nut. Niin hie­noin oi­val­luk­sin hän vie tö­pö­hän­tää ilon het­kis­tä sur­man­suu­hun ja taas pe­las­tuk­seen. Olen usein se­lit­tä­nyt lau­lun si­säl­töä lap­sil­le, jot­tei­vat heil­tä jäi­si huo­maa­mat­ta tuon pie­nen lau­lun mo­net isot ja haus­kat kään­teet.

1.Til­lin tal­lin tai­va­sal­la

jä­nö­jus­si tans­saa,

pit­kä­kor­va koik­ke­leh­tii

tal­vi­tur­kin kans­sa.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,

til­lin tal­lin pom pom.

2. Tal­vi­turk­ki re­pe­si, pu­pu­jus­si hä­pe­si. Hä­dis­sän­sä hyp­pä­si su­si­hu­kan an­saan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

3. Rot­kun pot­kun roi­ka­les huk­ka näki Jus­sin, ot­ti kiin­ni kor­vis­ta ja pis­ti pu­pun pus­siin.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

4. Susi oli me­nos­sa pit­kä sel­kä ke­nos­sa. Kau­he­as­sa pe­los­sa pot­ki Jus­si-pus­si.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

5. Mör­rin kör­rin kö­ri­läs kar­hu tuli vas­taan. Huk­ka sa­noi kan­ta­van­sa ai­no­kais­ta las­taan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

6. Paha susi par­ka­si, pu­pu­jus­si kar­ka­si. Kar­hu­vaa­ri mu­ri­si ker­ran ai­no­as­taan.

Til­lin tal­lin tai­va­sal­la,...

San. ja säv. Mar­jat­ta Po­ke­la

Ei­vät­kö ole­kin mai­ni­ot sa­nat! On­pa­han tul­lut mie­leen, et­tä voi­si­ko­han omaa us­kon­kil­voi­tus­ta­ni ver­ra­ta loik­ki­mi­seen tuon pu­pu­jus­sin pol­ku­ja. Huo­maan ni­mit­täin haa­voit­tu­va­ni po­lun ri­suis­ta, tur­kis­sa on ikä­viä jäl­kiä. – Syn­ti ai­heut­taa hä­pe­ää: mik­si taas toi­min näin, mik­si lan­ke­sin! Jos­kus puku on re­ven­nyt niin, et­ten it­se oi­kein tun­ne sitä, mut­ta joku muu sen huo­maa; en ole huo­man­nut jou­tu­nee­ni syn­tiin. Voi kun täs­tä mi­nul­le tul­tai­siin ker­to­maan!

Met­sän su­si­huk­ka, joka voi­si täs­sä ver­tauk­ses­sa ol­la sie­lun­vi­hol­li­nen, on tark­ka­sil­mäi­nen ja nä­kee rik­kou­tu­neen turk­ki­ni. Se nä­kee, et­tä olen tart­tu­nut jo­hon­kin, mikä es­tää mi­nua va­paas­ti us­ko­mas­ta. Se nuo­lai­see huu­li­aan, kul­kee ym­pä­ril­lä­ni ja tah­too vie­dä met­sän kät­köön niin, et­ten kos­kaan enää voi­si löy­tää ta­kai­sin ka­pe­al­le ko­ti­po­lul­le. Po­lul­le, jos­sa niin on­nel­li­se­na olen saa­nut loik­kia.

Sie­lun­vi­hol­li­sek­si mie­les­sä­ni ver­tau­tu­va Huk­ka­roi­ka­les on jo vie­mäs­sä mi­nua pois pi­me­ään ja kaap­paa­mas­sa omak­seen. Sil­loin muis­tan su­loi­sen ää­nen, joka vie kai­ken huo­non pois ja saa taas on­nel­li­sek­si. Se ää­ni kan­tau­tuu kaik­ki­al­le ja ai­van pa­him­paan­kin het­keen, jos vain tah­don sen kuul­la. Se on kes­kim­mäi­sel­tä ris­til­tä kuu­lu­nut, ih­mis­kor­val­le kai heik­ko ja vai­mea pa­rah­dus. Kui­ten­kin kal­li­ot hal­ke­si­vat, au­rin­ko peit­ti kas­von­sa. Kuol­lut hän oli. Vaan ei­pä voi­nut maa­il­ma hän­tä oma­naan pi­tää.

So­vi­tus­työn voi­ma oli niin iso, et­tä se yl­tää edel­leen maa­il­man joka kolk­kaan. Ylös­nou­se­muk­sen rie­mu kai­kuu voit­to­voi­maa ja elä­mää vie­lä näi­hin päi­viin as­ti. Tä­män kai­ken us­ko­ja­na saan hä­nen val­ta­kun­nas­saan omis­taa sel­lais­ta rau­haa, va­paut­ta ja iloa, mitä tämä maa­il­ma ei voi kos­kaan an­taa. Ei kos­kaan.

Elä­män tiel­lä kul­ke­mi­nen on kil­voi­tus­ta. Elä­vän us­kon kan­ta­ja ha­lu­aa ol­la ar­ka syn­nin suh­teen ja huo­ma­ta tur­kin tah­rat ja re­pe­ä­mät. Tu­lee tar­ve ja halu läh­teä hoi­ta­maan nii­tä. Ei Jee­sus tul­lut ter­vei­tä pa­ran­ta­maan vaan sai­rai­ta (mm. Luuk. 5:31).

Jos­pa Jee­suk­sen mo­net pu­heet Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja sen löy­tä­mi­ses­tä kä­vi­si­vät jo­kai­sen sy­dä­meen. Ju­ma­lan rau­haa et­si­vä sai­si ko­kea, et­tä täs­sä on puhe elä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta!

Tuo vies­ti käy­köön myös nii­den sy­dä­miin, jot­ka jo ko­ti­po­lul­la loik­ki­vat iki­niit­tyä koh­ti. Et­tä ai­na oli­si halu hoi­taa turk­kia, kun haa­vo­ja tu­lee.