Vii­me blo­gis­sa­ni ker­roin mat­kas­ta­ni kir­jai­li­jak­si. Uu­ni­tuo­reen las­ten­kir­ja­ni juo­ni pe­rus­tuu eri­lai­siin vää­ri­nym­mär­ryk­siin – me­nee mu­kit ja mum­mu se­kai­sin jopa niin, et­tä hä­tä­kes­kus­ta­kin tar­vi­taan.

Kir­ja­ni il­mes­tyi rei­lu kak­si kuu­kaut­ta sit­ten. Kuin­ka ol­la­kaan, juu­ri täl­lai­sen elä­män­vai­hee­ni het­kel­lä ap­piuk­ko­ni jou­tui ti­lan­tee­seen, joka ve­tää ver­to­ja vä­vy­poi­kan­sa hö­pö­tys­ten kans­sa. Hän­kin jou­tui vää­ri­nym­mär­ryk­sen yti­meen, ei huo­non kuu­le­mi­sen vaan sur­ke­an nä­ke­mi­sen vuok­si.

Hei muu­ten, jos ai­ot jat­kaa lu­ke­mis­ta, suo­sit­te­len har­kit­se­maan ves­sa­käyn­tiä. Jos pol­vil­la­si on tai­pu­mus­ta vel­toil­la hir­nu­mi­sen het­kel­lä, is­tu­ma–asen­to­kaan ei oli­si pa­hit­teek­si. Ja jos on ta­pa­na ha­ka­ta kät­tä pol­veen epä­us­kon het­kel­lä, lai­ta­pa val­miik­si rei­sien pääl­le tyy­ny – tu­lee­pa se­kin tam­pat­tua sa­mal­la.

Olet­ko ko­ke­nut, et­tä par­haat mar­ja­pai­kat ovat mo­nien mut­kien ja möyk­kyis­ten tei­den pääs­sä? Siel­lä­pä ne useim­mat ovat­kin mut­ta jos ha­lu­at saa­da äk­sö­niä ret­kel­le­si, jät­täy­dy­pä au­toi­ne­si ison tien tun­tu­maan.

Ra­kas ap­piuk­ko­ni kör­ryy­te­li kar­pa­loon ihan val­ta­tie­tä pit­kin. Sii­tä kun suik­ka­see tien ta­pai­sel­le, niin jo­han voi ta­pah­tua. Kat­sos kun sa­ta­sen vauh­dis­ta­han ei ihan noin vain kään­ny­tä tuol­lai­sel­le hei­nit­ty­neel­le, pit­kän mal­li­sel­le maa­pai­kal­le, jota ei edes kar­tas­sa näy. Ei, vaan en­sin on seis­tä­vä jar­run pääl­lä ihan to­sis­saan, ja kun vauh­ti on saa­tu ihan pie­nek­si, voi täh­täys osua hie­nos­ti koh­dal­leen. Osui­han se. Mat­ti on suo­ras­taan tei­den ma­est­ro ja oli­pa tuo paik­ka­kin en­tuu­des­taan tut­tu. Niin se vain mer­su tä­nä­kin syk­sy­nä löy­si tien­sä pit­kien hei­nien kau­nis­ta­mal­le kais­ta­leel­le. Au­to sii­hen ja uk­ko räm­pi­mään suo­ta koh­ti.

Vaan mitä kum­maa ta­pah­tui edel­lis­ten mi­nuut­tien ai­ka­na? Kun Mat­ti al­koi jar­rut­te­le­maan osu­ak­seen au­tol­laan oi­ke­aan koh­taan, oli myös ta­ka­na tu­le­vien hi­das­tet­ta­va vauh­ti­aan. Jon­kin sor­tin jo­non­poi­kas­ta eh­ti tu­le­maan kar­pa­lo­mie­hen taak­se. Kun mer­su su­jah­ti tiel­tä jyrk­kää penk­kaa pit­kin alas pö­pe­li­kön suun­taan, se sai jon­kun ta­ka­na aja­neen säi­käh­tä­mään pa­hem­man ker­ran:

– Apua! Joku suis­tui tiel­tä!

Ete­ne­väs­sä jo­nos­sa hä­nen oli var­maan­kin han­ka­laa py­säh­tyä var­mis­ta­maan ti­lan­ne, ja sik­si pai­ne­li tien ohes­sa nö­köt­tä­vän ohit­se kuin lau­pi­aan sa­ma­ri­a­lai­sen ver­tauk­ses­sa ne keu­lim­mai­set. Ei käy­nyt koh­ti, ei tar­kas­ta­nut ti­lan­net­ta. Al­koi­pa säi­käh­dys kas­va­maan kau­huk­si ja hän tart­tui luu­riin. Kes­kus­te­lu ete­ni lie tä­hän ta­paan:

– Hä­tä­kes­kus – Nöd­cent­ra­len.

–Tääl­tä Kot­kan val­ta­tiel­tä Pirk­ko hei. Just äs­ken näin ihan kau­hee­ta! Joku har­maa au­to suis­tui tiel­tä. Ajoin jo­nos­sa, en­kä men­nyt kat­so­maan…

Meni vain het­ki, kun ap­piu­kon lep­poi­nen mar­ja­reis­su häi­riin­tyi lä­hes­ty­vien si­ree­nien ul­von­nas­ta.

– Jo­pas ne nyt jo­ten­ki tuo­hon lä­hel­le jäi­vät pil­lit­tä­mään, hän ih­met­te­li.

Mar­ja­mer­sun luok­se saa­pui en­si­vas­te, sit­ten am­bu­lans­si ja pa­lo­au­to, vii­mein myös po­lii­sit. On­nek­si en­sim­mäi­set pois­sul­ki­vat pi­kai­ses­ti va­ka­van on­net­to­muu­den mah­dol­li­suu­den, jol­loin vilk­ku­au­tot ei­vät pit­kään hä­röil­leet val­ta­tien tuk­kee­na. Po­lii­sit hoi­ti­vat teh­tä­vän­sä kuin Tu­run jou­lu­rau­han­ju­lis­tuk­ses­sa pyy­de­tään – asi­aan­kuu­lu­val­la har­tau­del­la.

Het­ken pe­räs­tä ap­piu­kon tas­kus­sa pä­räh­ti pu­he­lin.

– Po­lii­sis­ta päi­vää. Ol­laan täm­möi­sen au­ton vie­res­sä, on­ko tämä si­nun?

– Juu.

– Mikä voin­ti? Pää­si­sit­kö tu­le­maan pai­kan pääl­le?

– Pää­sen­hän mie, mut­ta kyl­lä se ot­taa ai­na­kin kym­me­nen mi­nuut­tia.

Lain­var­ti­jat lu­pa­si­vat odot­taa.

Äm­pä­riin oli eh­ti­nyt ker­tyä vain hi­tu­sen ter­veys­pom­me­ja, kun 79-vuo­ti­as sit­keä suo­mies läh­ti räm­pi­mään mi­tään au­to­aan koh­ti. Siel­lä mar­ja­reis­sun häi­ri­köt var­mis­te­li­vat vie­lä hä­nen voin­ti­aan ja mit­taus­vem­pe­let­tään­kin esil­leen kai­voi­vat.

– Kait mei­dän tar­vii vie­lä pu­hal­lut­taa.

– Kyl­lä­hän mie mie­lel­lä­ni pu­hal­lan. Puuh!

– Me­ne­hän ta­kai­sin, hy­vää mar­ja­reis­sua!

Ap­piuk­ko meni. Hän, lauh­ke­a­luon­tei­nen, sel­vi­si koh­tauk­ses­ta hy­myil­len. Joku sä­hä­käm­pi suol­le en­nät­tä­nyt oli­si kiel­täy­ty­nyt pa­laa­mas­ta au­tol­leen. Oli­si­ko ras­kaut­ta­vien asi­an­haa­rain val­li­tes­sa ol­lut syy­pää sii­hen ran­gais­tuk­seen, mitä laki ja ase­tuk­set sää­tä­vät vir­ka­val­lan vas­tus­ta­jal­le? Vai oli­si­vat­ko kons­taa­pe­lit läh­te­neet nau­ha­ken­gil­lään suo­ta koit­ta­maan?

Et­tä kun väit­tä­vät met­sän rau­hoit­ta­van miel­tä ja las­ke­van stres­si­ta­so­ja, niin kyl­lä tuo reis­su ko­hot­te­li ve­ren­pai­nei­ta mel­ko mo­nel­la!