Naa­pu­rim­me pom­mi­pir­tin tou­hu­ja on seu­rat­tu ihan val­ta­kun­nan uu­ti­sia myö­ten. Jo­tain eri­kois­ta siel­lä on sat­tu­nut; ajan myö­tä niis­tä var­mas­ti saam­me lu­kea. Asia on tie­ten­kin he­rät­tä­nyt pal­jon ky­sy­myk­siä: Yl­lät­ti­kö? Pe­lot­taa­ko?

Yl­lät­ti mut­ta ei ole pe­lot­ta­nut.

Voi­ko elä­mäs­tä teh­dä niin var­maa, et­tei ar­jen kes­kel­lä voi sat­tua mi­tään sel­lais­ta, mitä päi­vä­kir­jaan kir­joi­te­taan isoin kir­jai­min? On­ko ku­kaan näil­tä yl­lät­tä­vil­tä elä­män­kään­teil­tä, "pom­meil­ta", tur­vas­sa? Kun an­nan vin­til­lä­ni hiu­kan tuu­len tui­ver­taa, al­kaa mie­li­ku­vi­tuk­se­ni suol­ta­maan tuo­tok­sia ja sy­tys­lan­gat joh­ta­maan mo­nen­lai­seen kää­ree­seen.

En­sim­mäi­nen sy­ty­tys­lan­ka joh­taa jon­kun sau­na­päi­vän il­taan, jos­sa kyyk­käi­let kiu­kaan suun­taan. Juu­ri val­mis­tu­neen ta­lon uu­den­kar­he­at laa­tat saa­vat rou­hi­tun ko­ris­teen kui­van koi­vun kie­hi­sis­tä. Heit­te­let nii­tä pe­sään. Pian kie­hi­set ovat jo lie­keis­sä. Tuli laa­je­nee, kiu­as nak­suu ki­vas­ti. Näet jo it­se­si lau­teil­la an­ta­mas­sa kau­hal­le kyy­tiä. Nou­set. Joku vih­lai­see pääs­sä­si. Al­kaa jär­kyt­tä­vä pään­sär­ky! Vai­mo on len­kil­lä. Huu­dat lap­sia apuun. Puhe tu­lee jo puu­ro­na. Vai­voin pää­set lat­ti­al­le ma­kaa­maan. Et tah­do enää py­syä val­veil­la. Joku pie­nis­tä si­lit­tää pää­tä­si. Seu­raa­vat kak­si viik­koa me­nee ra­jal­la. Sit­ten ovi me­nee ta­ka­na­si kiin­ni. Myö­hem­min kul­jet vain muis­tois­sa, myös useis­sa va­ka­va­sä­vyi­sis­sä pu­heis­sa nuo­re­na isä­nä, jol­ta löy­tyi pääs­tä "se joku pul­lis­tu­ma".

Toi­nen sy­ty­tys­lan­gois­ta­ni vie jon­kun huo­mi­seen. Olet aje­le­mas­sa au­tol­la muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän asi­oil­le. Mikä keli ja rus­ka! Et tie­dä, et­tä joku toi­nen ot­taa juu­ri kä­teen­sä pom­min sy­ty­tys­nal­lin, äly­lait­teen, ja koh­ta si­nus­ta pu­hu­taan men­nees­sä muo­dos­sa. Puo­li mi­nuut­tia en­nen tuo­ta het­keä hä­nen "nal­lin­sa" vä­räh­tää. Hän em­pii, mut­ta tart­tuu sii­hen. Sen kiil­tä­väm­mäl­lä puo­lel­la jo­kin hou­kut­taa. Hän kat­soo tiel­le. Sit­ten "nal­lia". – Tä? Mitä tää vies­ti tar­koit­taa?

Hän nos­taa kat­seen­sa. Loi­vas­sa mut­kas­sa hä­nen au­ton­sa on­kin täy­sin vää­räl­lä kais­tal­la. Au­to tu­lee vas­taan, siel­lä sinä. Ja se vaan ta­pah­tuu. Si­nis­ten va­lo­jen kir­ku­es­sa on­net­to­muus­pai­kal­la ku­kaan ei kuu­le, kun jon­kun ri­sa­la­si­nen kän­nyk­kä soi hil­jaa kau­em­pa­na met­säs­sä.

Nuo edel­li­set esi­mer­kit ovat mie­li­ku­vi­tuk­se­ni tuo­tok­sia. Vaan kyl­lä­pä oi­ke­as­sa­kin elä­mäs­sä ih­mis­ten koh­dal­le ti­pah­te­lee pie­nem­piä ja isom­pia "pom­me­ja". Sen olen ko­ke­nut lä­hes 50 elin­vuo­te­ni ja 25 vuo­den rönt­gen­hoi­ta­jan työn ai­ka­na. Kun yl­lät­tä­vä pom­mi sat­tuu koh­dal­le, mis­tä sil­loin voi saa­da apua? No, ai­na­kin lä­hei­sil­tä sekä so­si­aa­li- ja ter­vey­den­huol­los­ta.

Mitä jos elä­män­lan­ka on kat­ke­a­mas­sa tai kat­ke­si? Mis­sä on sil­loin tur­va? An­taa­pa 11-vuo­ti­aan iso­vel­je­ni ta­ri­nan ker­toa. Mar­kon "nal­li" oli sil­mäl­le nä­ky­mä­tön. Se pie­ni pöpö sai ai­kaan tu­leh­duk­sen kyn­nen­ko­koi­seen peh­me­ään lä­pys­kään. Tuo pie­ni läp­pä, kur­kun­kan­si, sul­kee hen­ki­tor­ven, kun nie­lem­me ruo­kaa. Ei­pä tuo­ta läp­pää ja sen toi­min­taa tule aja­tel­tua, kun hom­ma sen osal­ta toi­mii. Se on Tai­vaan Isän luo­ma täy­del­li­nen osa si­nua ja mi­nua var­ten.

Oli vuo­si 1982, kun Mar­kon kur­kun­kan­si tu­leh­tui, tur­po­si, ja yh­täk­kiä ko­to­nam­me oli hen­keä uh­kaa­va ti­lan­ne. Tur­von­nut lä­pys­kä es­ti il­man ku­lun lä­hes täy­sin. Mar­ko laa­hus­ti äi­tin luok­se hen­ke­ään har­ti­a­voi­min ve­tä­en. Oli­ko mie­les­sä jou­lu­lah­jat, oli­han jou­luun al­le kak­si viik­koa ai­kaa? Tai yö­ky­lä­reis­su ka­ve­ril­le? Ei. Ei ke­vy­et asi­at ole mie­les­sä, kun kuo­le­man vir­ta pau­haa ihan koh­dal­la. Mar­ko ha­lu­si kuul­la kaik­kein tär­kein­tä: hän ha­lu­si kuul­la omal­le koh­dal­le evan­ke­liu­mia, et­tä äi­ti siu­nai­si. Ja äi­ti siu­na­si: saa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Pian poi­ka oli­kin teho-osas­tol­la. Lää­kä­rit oli­vat tai­ta­vas­ti saa­neet put­ken läpi ah­tau­tu­neen kur­kun, ja hen­gi­tys oli tur­vat­tu.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä oli odo­tet­ta­vis­sa siir­to las­te­no­sas­tol­le. Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat oli­vat kui­ten­kin toi­set. Ta­pah­tui jo­tain odot­ta­ma­ton­ta, ja put­ki pää­si ir­to­a­maan Mar­kon hen­ki­tor­ves­ta. Al­koi kamp­pai­lu elä­mäs­tä. Uut­ta put­kea ei saa­tu ah­taan kur­kun läpi. Ai­vot jou­tui­vat ole­maan lii­an pit­kään il­man hap­pea. Päi­vä­nä, jol­loin mo­net maa­il­man lap­set haa­vei­le­vat seu­raa­van päi­vän lah­ja­ka­sas­ta, sai Mar­ko myös lah­jan­sa, kaik­kein kal­leim­man: sai siir­tyä odot­ta­maan sitä het­keä, jol­loin vii­mei­set tor­vet tö­räh­tä­vät ja kaik­ki kut­su­taan Ju­ma­lan pal­jas­tet­tu­jen kas­vo­jen eteen.

Tänä päi­vä­nä ajat­te­len, et­tä noi­ta ih­mi­se­lä­män py­säyt­tä­viä eri­lai­sia "pom­me­ja" em­me pää­se kar­kuun. Voi sat­tua jo­tain isoa kur­jaa tai ol­la pi­tem­pi­ai­kais­ta ty­ki­tys­tä. On­ko jo­kin kei­no py­syä nii­den tu­ho­voi­man ulot­tu­mat­to­mis­sa?

Ai­na­kin it­se olen ko­ke­nut het­kiä, jois­sa ilo ja on­ni lois­ta­vat pois­sa­o­lol­laan. On tul­lut het­ki, jol­loin maa­tus­ka val­taa mie­len ja koko ole­muk­sen. Kaik­ki hyvä tun­tuu va­lu­neen kuin au­ti­o­maan hiek­kaan. Kei­tai­ta ei näy, ei kuu­lu. Ju­ma­laa ei näy, ei kuu­lu. Vain maa­o­sa tun­tuu mi­nus­sa, tai­vaas­ta ei edes pil­kah­dus­ta. Sil­ti kur­jim­mas­sa­kaan het­kes­sä en ole us­kal­ta­nut luo­pua us­kos­ta. Ai­na on löy­ty­nyt, Ju­ma­lan ar­mos­ta, se vii­mei­nen säie, joka tah­too py­syä kiin­ni Ju­ma­lan lu­pauk­sis­sa ja pe­las­tuk­ses­sa. Ja se on riit­tä­nyt. On tun­tu­nut hy­väl­tä hä­nen huo­len­pi­ton­sa, kun on saa­nut kuul­la us­kon ja ar­mon sa­no­ja. On maa­tus­ka hel­lit­tä­nyt ot­tees­taan ja kii­tos­lau­lu ar­mon suu­ruu­des­ta täyt­tä­nyt sie­lu­ni kam­mi­ot.

Jos mi­nua ei naa­pu­rin pom­mi­pirt­ti pe­lot­ta­nut, oma heik­kous saa mie­len pol­vet lyö­mään klap­pia. Ei se ole lain­kaan pom­min­var­maa, et­tä minä pää­sen tai­vaa­seen. En minä sitä epäi­le, et­tei­kö tämä Ju­ma­lan Po­jan us­ko oli­si oi­ke­aa ja vei­si pe­ril­le. En, mut­ta kun minä us­kon kan­ta­ja­na olen ko­vin heik­ko. Raa­ma­tus­sa ihan sa­vi­as­ti­aan ver­rat­tu. Her­käs­ti sär­ky­vä siis.

Elä­män ar­vaa­mat­to­mien ti­lan­tei­den kes­kel­lä tuo rau­haa se, kun saa luot­taa Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­teen. Hän aset­ti val­ta­kun­tan­sa ih­mis­ten kes­kel­le löy­det­tä­väk­si ja an­ta­maan rau­haa jo tääl­lä ajas­sa. Sen asu­kas saa ko­kea ole­van­sa hy­väs­sä tur­vas­sa, kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha luo­jan­sa, Ju­ma­lan, kans­sa.