Riik­ka Leh­to­a­ho

Niin tä­mä­kin kou­lu­vuo­si al­kaa kier­tyä lop­puun­sa. Kou­lu­lai­set ker­tai­le­vat vii­mei­siin ko­kei­siin­sa, har­joit­te­le­vat ke­vät­juh­la­e­si­tyk­si­än­sä, sii­voi­le­vat jo pian pul­pet­tin­sa. Mei­dän kou­lu­lai­set ovat pääs­seet tä­män lu­ku­vuo­den päät­teek­si te­ke­mään isom­pi­a­kin sii­vouk­sia ja jär­jes­te­ly­jä kou­lus­saan. Edes­sä on ni­mit­täin muut­to tuo­ree­seen ter­vee­seen kou­lu­ra­ken­nuk­seen.

Sa­mai­ses­sa, nyt pur­ku­tuo­mi­on saa­nees­sa, ky­lä­kou­lus­sa ai­ka­naan kävi kan­sa­kou­lun­sa isä­ni ja myö­hem­min kä­vin minä oman ala-as­tee­ni. Men­neen lu­ku­vuo­den myö­tä on sa­mal­le ton­til­le nous­sut hir­si­nen kou­lu ny­kyi­sil­le ja tu­le­vil­le op­pi­vel­vol­li­sil­le. Näin kään­tyy uu­si luku mo­nel­le tär­ke­än ky­lä­kou­lun his­to­ri­as­sa. Toi­vot­ta­vas­ti tätä lu­kua saa­daan kir­joit­taa vie­lä mo­nen su­ku­pol­ven ajan.

Nyt kou­lu­vuo­den vii­mei­siä viik­ko­ja elet­tä­es­sä pa­laa­vat aja­tuk­se­ni syys­lu­ku­kau­den al­kuun, omiin tun­nel­mii­ni tuol­loin. Tun­sin suur­ta epä­var­muut­ta, hä­tää­kin sii­tä, mi­ten pär­jäi­lem­me tal­ven yli. Tai ai­na­han sitä jo­ten­kin pär­jäil­lään, mut­ta mil­lä kons­tein sel­vi­äi­sin hy­vin­voi­va­na tal­ven yli. Edes­sä oli­si tois­ta tal­vea ti­lan­ne, jol­loin hää­räi­sin ko­ti­äi­ti­nä nel­jän al­le kou­lui­käi­sen kans­sa. Mu­ka­va­han se oli­si ol­la niin näp­pä­rä ja jak­sa­va, et­tä omin voi­min sel­vi­äi­sin kai­kis­ta ar­ki­to­hi­nois­ta. Men­neen vuo­den pe­rus­teel­la tie­sin kui­ten­kin sen ole­van hy­vin epä­re­a­lis­ti­nen ta­voi­te.

Sel­vit­te­lin hoi­ta­jan palk­kaa­mis­ta yk­si­tyi­sen hoi­don tu­el­la ja las­ten mah­dol­li­suut­ta pääs­tä päi­vä­hoi­toon puo­li­so­ni työ­reis­su­jen suun­taan naa­pu­ri­kun­taan. Kum­pi­kin suun­ni­tel­ma pää­tyi pet­ty­myk­sek­se­ni mah­dot­to­ma­na ro­mu­kop­paan.

Mah­dol­li­sis­ta aut­ta­mis­ta­hois­ta jäi on­nek­si jäl­jel­le vie­lä en­nes­tään tut­tu lap­si­per­hei­den ko­ti­pal­ve­lu. Mi­nua jän­nit­ti pyy­tää taas apua. Pel­kä­sin tu­le­va­ni tar­pei­de­ni kans­sa ohi­te­tuk­si, kuu­le­va­ni: ”Ei voi­da enää aut­taa tei­tä, ko­et­ta­kaa pär­jäil­lä.” Tur­haan pel­kä­sin. Tal­ven yli olem­me saa­neet viik­ko toi­sen­sa jäl­keen elää to­dek­si 2-vuo­ti­aan poi­kam­me usein tois­tel­lut sa­nat: ”Riit­ta tul­lee vii­tol­la.” Niin on Riit­ta-per­he­työn­te­ki­jäm­me au­to kaar­ta­nut pi­haan taas seu­raa­val­la vii­kol­la. Ja minä olen saa­nut it­sel­le­ni pie­nen kat­kon ym­pä­ri­pyö­rei­siin työ­päi­vii­ni.

Toi­nen ar­keem­me hel­po­tus­ta tuo­va taho on paik­ka­kun­nal­lam­me asu­vis­ta aut­ta­mis­ha­lui­sis­ta su­ku­lai­sis­ta koos­tu­va ”Apu­pii­ri”. Apu­pii­rin vies­ti­ryh­mäs­sä saam­me pyy­tää las­ten­hoi­to­a­pua mil­loin mi­hin­kin tar­pee­seen. Vä­lil­lä on pap­pa käyt­tä­nyt las­ta ham­mas­hoi­to­las­sa; jos­kus taas iso­tä­dit ovat saa­pu­neet säm­py­lä­pus­sei­neen. Kuka mil­loin­kin on ta­val­laan ja ajal­laan tu­ke­nut mei­tä Luo­jan meil­le an­ta­mas­sa kas­va­tus­teh­tä­väs­sä. Usein olem­me saa­neet näi­den lä­heis­ten an­si­os­ta viet­tää puo­li­so­ni kans­sa tär­kei­tä pie­niä va­paa­het­kiä il­ta­lenk­kei­neen ja sau­no­mi­si­neen tai vaik­ka­pa hal­ko­hom­mis­sa.

Sit­ten on vie­lä naa­pu­rin emän­tä. Hän käy kes­ki­viik­koi­sin seu­ra­kun­tan­sa kans­sa ja­ka­mas­sa kaup­po­jen yli­jää­mä­ruo­kaa sitä tar­vit­se­vil­le. Usein siel­tä jää jo­tain yli ja hän tuo nämä yli­jää­mä­ruu­an yli­jää­mät meil­le. Mo­nes­ti tuo­mi­si­na on lei­pää, jos­kus jo­tain muu­ta­kin, ku­ten ba­naa­nia, kam­pa­ni­su­ja tai vaik­ka Tex mex -­rans­kan­ker­maa. Ja me ilol­la ja kii­tol­li­suu­del­la otam­me lah­jan vas­taan. Lii­at lah­joi­tam­me eteen­päin naa­pu­reil­le, ja it­se syöm­me sekä säi­löm­me sen min­kä eh­dim­me.

Mo­ni­puo­li­ses­ta avus­ta huo­li­mat­ta men­nyt tal­vi on ol­lu het­kit­täin sitä pär­jäi­lyä. Vä­lil­lä olen is­tu­nut lat­ti­al­la kol­me it­ke­vää las­ta sy­lis­sä­ni ja miet­ti­nyt, pi­täi­si­kö it­se­kin it­keä vai­ko sit­ten­kin nau­raa. Niin epä­toi­voi­sel­ta ja koo­mi­sel­ta on ti­lan­ne tun­tu­nut. Vä­lil­lä taas olen sän­täil­lyt lap­sen luo­ta toi­sen luo, loh­du­tel­lut ja pu­hal­lel­lut, so­vi­tel­lut ja aut­ta­nut. Ja ruo­ka­ni on jääh­ty­nyt lau­ta­sel­le ja kah­vi kup­pii­ni. Vä­lil­lä olen kul­ke­nut vä­syk­siin as­ti eh­ti­väi­sen, jo äs­ken mai­ni­tun, 2-vuo­ti­aan pe­räs­sä sii­voi­le­mas­sa jäl­kiä ja pii­lot­ta­mas­sa mil­loin mi­tä­kin pa­rem­paan tal­teen. To­sin jak­ka­roi­ta kan­nis­ke­le­val­le kii­pei­li­jäl­le “pa­rem­mat tal­let­kaan” ei­vät ole ai­na saa­vut­ta­mat­to­mis­sa.

Ajoit­tain taas ar­ki on ol­lut oi­kein hy­vää. Olen näh­nyt kau­niin sään ja jak­sa­nut läh­teä las­ten kans­sa ulos sii­tä naut­ti­maan. Olen näh­nyt lap­sen ilon ja tun­te­nut ilon myös it­ses­sä­ni. Olen kuul­lut mu­sii­kin ja yh­ty­nyt sii­hen. Olen ot­ta­nut vas­taan ha­lauk­sen, toi­sen ja yh­teen­sä ai­na­kin tu­hat! Ja olen saa­nut ha­la­ta ta­kai­sin. Olen saa­nut to­de­ta ole­va­ni ri­kas. Niin mon­ta eri­lais­ta iha­naa ih­mis­tä olen saa­nut lah­ja­na elä­mää­ni.

Olen usein miet­ti­nyt Raa­ma­tun koh­taa, jos­sa kir­joi­te­taan, mi­ten Ju­ma­la an­taa ih­mi­sel­le voi­man ku­hun­kin päi­vään (5. Moos. 33:25). Pit­kään tus­kai­lin asi­aa, sil­lä ai­na ei­vät voi­ma­ni ole riit­tä­neet ar­jes­ta­ni sel­vi­ä­mi­seen yk­sin. Sit­tem­min olen oi­val­ta­nut: voi­ma­ni ovat riit­tä­neet avun pyy­tä­mi­seen, ja näin olen saa­nut lä­him­mäis­ten voi­mat avuk­si jat­ka­maan sii­tä, mi­hin omat voi­ma­ni ovat uhan­neet lop­pua. Ei ole ih­mis­tä tar­koi­tet­tu pär­jää­mään yk­sin.

Hel­po­tus­ta ja toi­veik­kuut­ta olen tun­te­nut näi­nä ke­vään kirk­kai­na päi­vi­nä. Ju­ma­laa kiit­tä­en saan to­de­ta ole­va­ni men­neen tal­ven jäl­jil­tä oi­kein­kin hy­vin­voi­va. Ih­meel­li­ses­ti on Luo­ja an­ta­nut apu­aan meil­le mo­nes­sa eri muo­dos­sa mo­nen maan­pääl­li­sen apu­rin­sa kaut­ta. Ken­ties jo­nain tu­le­va­na päi­vä­nä minä it­se ja kas­vat­ta­ma­ni lap­set saam­me toi­mia vuo­ros­tam­me näi­nä apui­na sitä tar­vit­se­vil­le. Luot­ta­vai­sin mie­lin jään kat­se­le­maan mitä uut­ta, tuo­reen kou­lun li­säk­si, Luo­jal­la on meil­le an­taa tu­le­vaan.