Antti Uljas
Olen kasvanut perheessä, jossa on vahva käsillä tekemisen kulttuuri. Äitini ompeli meille vaatteita ja korjasi rikkinäisiä. Perheen kasvaessa nuoremmat sisarukset eivät enää saaneet äidin tekemiä vaatteita yhtä paljon, kun aikaa kului arjen pyörittämiseen. Äidin leipomuksista lapsuusvuosiltani muistan erityisesti Lapin ohrarieskat. Resepti on kulkenut suvussa: rieskojen leipomisen leivinuunissa hänelle opetti hänen äitinsä vanhempi sisko, aivan kädestä pitäen. Muistan, kuinka pienenä oli mahtavaa huomata talvella kotiin tullessa leivinuunin olevan paistolämpimänä. Se tiesi usein tuoretta rieskaa, ja sitä syötiin lämpimän uunin kylkeen nojaillen, nautiskellen. Jouluksi rieskoja leivottiin pakkaseen, ja graavilohen kanssa ne olivat yksi joulupöydän suurista herkuista. Jonakin päivänä äiti saa vielä opettaa minullekin tämän taidon.
Isä teki ja tekee yhä mitä erilaisempia projekteja. Autotallissa on syntynyt kaksikin puurima-kanoottia, vaappuja, puukkoja, lumikenkiä ja monenlaisia muita käsitöitä. Rippikouluun ensi kesänä menevä tyttäremme esitti arastellen toiveen papan tekemästä puukosta rippilahjaksi. Hieman erilainen lahjatoive, mutta onhan neidillä jo tuoreehko metsästyskorttikin taskussaan. Enemmän uskon kuitenkin kyse olevan arvostuksesta papan käsityötä kohtaan. Lapset tietävät, mitä puukon tekeminen on vaatinut ja myös sen, että henkilökohtaisempaa lahjaa on vaikea keksiä. Usein he ovatkin päässeet papan mukaan autotalliin värkkäämään jääkaappimagneetteja, nahkaisia kirjanmerkkejä tai avaimenperiä, mitä milloinkin.
Nautin itsekin käsillä tekemisestä. Kenties en ole aivan lahjaton sillä saralla. Uuteen kotiimme tein itse portaat, kun piti saada kustannussäästöjä. Hyvä ystäväni suunnitteli portaat, sillä hänellä on työssään käytössä siihen soveltuva ohjelmisto. Valmiiden piirustusten ja leikkauskuvien pohjalta portaat sitten syntyivät. Ainakin niitä pitkin pääsee turvallisesti ylös ja alas. Eivätkä ne narise – ainakaan niin, että heräisin yöllä alakertaan hiipivän lapsen askeliin. Havahdun vasta, kun huomaan sängyssä olevan taas lisää väkeä.
Osin olosuhteidenkin pakosta autoja on korjattu pihalla taivasalla, niin sanotussa Pohjolan tallissa. Nykyään olen saanut lainata kotikylältä erästä verstasta, josta löytyy nostimet ja kaikki muukin tarvittava. Kieltämättä se helpottaa remonttien tekoa, eikä tilan vanhaisäntä malta pysyä poissa, joten saan neuvoja ja apua siinä samalla itseäni kokeneemmalta ja osaavammalta, ja juttua riittää työn lomassa. Hermotkaan eivät kiristy yhtä pahasti homman käydessä konstikkaaksi, kun on joku mukana seuraamassa.
Taivaan Isä on antanut meille jokaiselle omat lahjamme. Lahjat ovat samanarvoisia, ja jokaista niistä tarvitaan. Ne eivät ole yhtä näkyviä, mutta aivan yhtä tärkeitä. Usein juuri ne huomion valokeilan ulkopuolella olevat lahjat kannattelevat meitä ja pitävät arjen pyörimässä, niin kodeissa kuin koko yhteiskunnassakin. Se, joka palvelee seurakuntaa keittiössä tai pitää rauhanyhdistyksellä paikat kunnossa ja siistinä, on yhtä lailla palvelutehtävässä kuin seurasäestäjä tai puhujaveli. Kaikki nämä lahjat on Taivaan Isä tarkoittanut käyttöön ja koko seurakunnan palvelukseen. Kukin palvelkoon omien voimiensa mukaan.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Värityskirja kukkien ja perhosten ystäville. Värityskirjan paperi on hieman paksumpaa, joten väritystä voi kokeilla erilaisilla tekniikoilla.