Ant­ti Ul­jas

Olen vii­me vuo­si­na mo­nes­ti poh­ti­nut ny­ky­maa­il­man me­noa. Eri­tyi­ses­ti sii­tä nä­kö­kul­mas­ta, kuin­ka per­heet ovat pie­nen­ty­neet. Lap­sia ei ha­lu­ta ot­taa vas­taan. Hei­dät ko­e­taan ra­sit­tee­na, hait­taa­mas­sa omaa elä­mää ja sen va­paut­ta. Nyt yh­teis­kun­ta on hil­jal­leen he­rää­mäs­sä sii­hen ka­ruun to­si­a­si­aan, et­tä lap­sia syn­tyy ai­van lii­an vä­hän. Ei rii­tä tu­le­vai­suu­den työn­te­ki­jöi­tä, eläk­keen­mak­sa­jia, yh­teis­kun­nan vas­tuun­kan­ta­jia. Toi­vot­ta­vas­ti vie­lä ei ole myö­häis­tä.

Mikä sit­ten on suur­per­he? Meil­lä on kym­me­nen las­ta, ja jos Luo­ja an­taa ras­kau­den men­nä hy­vin, niin ju­han­nuk­sen tie­tä­mil­lä kat­ras jäl­leen kas­vaa. Tut­tu 15 lap­sen isä tuu­ma­si hy­myil­len uu­ti­sen kuul­tu­aan: ”No se­hän on jo ihan hyvä al­ku.” Tämä hu­mo­ris­ti­nen ja hy­vän­tah­toi­nen kom­ment­ti hy­myi­lyt­ti it­se­ä­ni­kin. Kaik­ki on suh­teel­lis­ta.

Joi­tain vuo­sia sit­ten olim­me vai­mo­ni kans­sa ky­läs­sä Pu­das­jär­ven Pär­jän­suol­la. Ky­läl­lä oli enää vain muu­ta­mia lap­sia. Ta­lon isän­tä ku­vai­li mi­nus­ta osu­vas­ti, et­tä lop­pu­jen lo­puk­si se on syn­ti, mikä tä­män­kin ky­län on tyh­jen­tä­nyt. Meil­le­hän on Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä an­net­tu teh­tä­vä li­sään­tyä ja täyt­tää maa.

Us­ko­vai­se­na ha­lu­an luot­taa Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen ja ot­taa kaik­ki lap­set vas­taan Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. En it­se pää­tä ja suun­nit­te­le, mikä oli­si se ta­lou­del­li­ses­ti tai mui­hin jär­ki­syi­hin pe­rus­tu­va ide­aa­li lap­si­mää­rä ja ai­ka. On­ko sel­lais­ta edes?

Mi­kään it­ses­tään­sel­vyys iso per­he ei suin­kaan ole. Jo­kai­nen lap­si on Ju­ma­lan lah­ja. Las­ten saa­mi­nen on herk­kä ko­ko­nai­suus. To­den tot­ta lap­si saa­daan ei­kä han­ki­ta. Toi­set saa­vat lap­sia enem­män, toi­set vä­hem­män. Ja ku­ka­pa meis­tä tie­tää toi­sen ter­vey­den­ti­laan liit­ty­vis­tä asi­ois­ta?

Ai­na ei ole to­del­la­kaan help­poa jät­tää koh­ta­lo­aan Ju­ma­lan kä­siin, kun ny­ky­maa­il­man tar­jo­aa per­he­suun­nit­te­luun mo­nia kons­te­ja. Eten­kin äi­dit tör­mää­vät tä­hän mei­tä isiä enem­män. Vaik­ka kyl­lä se isä, jol­la on jo kym­me­nen las­ta ja on jäl­leen jää­mäs­sä isyys­lo­mal­le, he­rät­tää työ­yh­tei­sös­sä vä­hin­tään­kin huo­mi­o­ta tai kuu­lee ky­sy­myk­siä ”olet­te­ko muu­ten kuul­leet eh­käi­sys­tä?” Voi­si sa­noa, et­tä kun­nia on jo men­nyt, mut­ta mai­ne yhä kas­vaa! Kun meil­le syn­tyi kym­me­nes lap­si, työ­ka­ve­rit on­nit­te­li­vat ja ni­me­si­vät mi­nut hei­mo­pääl­li­kök­si. Saan kuu­lem­ma pi­tää oi­kein sul­ka­pää­hi­net­tä vir­ka­pai­kal­la. It­sel­le­ni huu­mo­ris­ta on muo­dos­tu­nut kei­no sel­vi­tä nois­ta ti­lan­teis­ta.

Ison per­heen ar­ki­re­a­li­teet­te­ja voi ol­la sii­hen tot­tu­mat­to­man vai­kei­ta hah­mot­taa. Me par­hail­laan ra­ken­nam­me uut­ta ko­tia, sii­tä kir­joi­tan eh­kä jos­kus tois­te. Eräs ky­lä­läi­nen kä­väi­si ra­ken­nuk­sel­la ja ih­met­te­li: ”On iso, on?!” Mi­nua hie­man är­syt­ti tuo kom­ment­ti. Niin kuin täs­sä ol­tai­siin jo­tain kroi­sok­sia, kun har­ti­a­pan­kil­la ra­ken­ne­taan ja kus­tan­nuk­sia kau­his­tel­laan. Tuu­ma­sin, et­tä ”niin no se on­kin 12 ih­mi­sen koti. Sii­tä jos las­ket, mon­ta­ko ne­li­ö­tä on hen­keä koh­den, niin ei­pä sitä pal­joa ker­ry. Ei­kä ke­nel­lä­kään ole omaa huo­net­ta, osal­le ei edes huo­net­ta, kun pie­nim­mät saa nuk­kua ylä­ker­ran au­las­sa.” Hän hie­man häm­mäs­tyi vas­taus­ta­ni ja het­ken hil­jai­suu­den jäl­keen vas­ta­si, et­tä ”niin teil­lä on kyl­lä mel­ko pal­jon enem­män vä­keä, kyl­lä­hän te ti­laa tar­vit­set­te ihan eri ta­val­la”. Ju­tus­te­lu jat­kui hy­väl­lä mie­lel­lä. Oma­kin mie­li­pa­ha oli pois pyy­hit­ty.

Isos­sa per­hees­sä pik­ku­lap­si­vai­het­ta saat­taa kes­tää kak­si­kin vuo­si­kym­men­tä ja yli­kin. Ku­ten eräs veli hu­mo­ris­ti­ses­ti to­te­si mies­te­nil­las­sa, et­tä ei ole mai­se­ma hä­nen au­ton­sa taus­ta­pei­lis­sä muut­tu­nut kah­teen­kym­me­neen vuo­teen, ihan yh­tä mo­net kas­vot siel­tä vas­taan kat­soo.

Suu­res­sa per­hees­sä on myös siu­nauk­sen­sa. Jo olo­suh­teet oh­jaa­vat sii­hen, et­tä kaik­kien on osal­lis­tu­va yh­tei­sen ar­jen pyö­rit­tä­mi­seen omien ky­ky­jen­sä ja osaa­mi­sen­sa mu­kaan. Ei­vät lap­set ai­na rie­mu­mie­lin tyh­jen­nä tis­ki­ko­net­ta tai ri­pus­ta pyyk­kiä, saa­ti sii­voa. Kaik­ki nämä ovat kui­ten­kin hyö­dyl­li­siä tai­to­ja jo­kai­sen elä­mään. Myös toi­set on pak­ko­kin op­pia huo­mi­oi­maan. Ja ja­ka­maan asi­oi­ta. Me asum­me täl­lä het­kel­lä vuok­ral­la noin sata vuot­ta van­has­sa ta­los­sa. Ti­laa on mi­ni­maa­li­ses­ti, ja kyl­lä­hän se eten­kin tei­ni-ikäi­sil­tä vaa­tii mel­kois­ta ve­ny­mis­tä. Il­man­kos ke­lien läm­me­tes­sä käy muut­to­aal­to pi­hal­le, vau­nuun ja telt­taan – min­ne vaan, mis­sä saa edes vä­hän omaa rau­haa. Osan­sa voi ol­la sil­lä­kin, et­tä ylä­ker­ta muut­tuu ke­sän läm­mös­sä huo­nok­si sau­nak­si.

Lap­set tuo­vat myös pal­jon iloa ja on­nea, ku­kin omal­la ta­val­laan ja ta­sol­laan. Taa­pe­ron vil­pi­tön rie­mu pie­nis­tä­kin asi­ois­ta ja ne läm­pi­mät ha­lauk­set, jot­ka pa­him­mas­sa mur­ro­si­än myrs­kyis­sä elä­vä iso­sis­ko tai -veli hy­vil­lä mie­lin ot­taa vas­taan. Kes­kus­te­lut isom­pien las­ten kans­sa elä­mäs­tä, toi­si­naan ties­tä ja mat­kas­ta­kin. Ai­na­kin minä nau­tin niis­tä. Ei ole ta­los­sa tyl­sää ei­kä hil­jais­ta het­keä. Het­ken hil­jai­suus on yleen­sä vain merk­ki as­tet­ta isom­mas­ta sot­kus­ta.

Kai­kil­le ei ole an­net­tu suur­ta per­het­tä. Tyh­jä syli saat­taa ol­la hy­vin­kin ki­peä asia. Saat­taa joku pie­nem­män per­heen isä tai äi­ti koh­da­ta si­tä­kin ih­met­te­lyä, et­tä mi­ten teil­le ei enem­pää syn­ny lap­sia. Täl­lai­nen sa­tut­taa sy­väs­ti. Ku­ka­pa meis­tä tie­tää tois­tem­me sy­vim­mät asi­at, pin­nal­le kaik­ki haas­teet ja elä­män ro­sot ei­vät ai­na näy. Ki­peis­tä asi­ois­ta har­vem­pi pu­huu jul­ki­ses­ti.

Ju­ma­la on va­ran­nut meil­le jo­kai­sel­le oman­lai­sen­sa elä­män­tien. Joku elää sen kes­kel­lä suur­ta per­het­tä sen kaik­ki­ne iloi­neen ja su­rui­neen, toi­nen elää siel­lä it­se­näi­se­nä iloi­neen ja su­rui­neen. Kaik­kia mei­tä tar­vi­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä. Saam­me us­koa ja luot­taa sii­hen, et­tä elä­mäm­me on hy­vää, riit­tä­vää ja täyt­tä sel­lai­se­naan. Sel­lais­ta kuin juu­ri mi­nul­le on tar­koi­tet­tu.

Oli per­he suu­ri tai pie­ni, se ei vie ke­tään meis­tä tai­vaa­seen. Sin­ne vie ai­no­as­taan oma­koh­tai­nen us­ko, se et­tä on saa­nut us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si an­ne­tuik­si.