JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Elämän aallokossa

Osa 1

4.4.2024 9.20

Juttua muokattu:

10.4. 13:51
2024041013515220240404092000

Mau­no Kin­nu­nen

Oli syys­kuu jo puo­li­vä­lis­sä vuon­na 2023, kun läh­dim­me kah­dek­san nuo­rim­man lap­sen kans­sa vii­kon­lo­puk­si mö­kil­le saa­reen. Sil­loin oli­si ol­lut myös Kou­vo­lan Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen lei­ri Mai­toi­sis­sa, mut­ta meil­lä ei ol­lut oi­kein voi­mia läh­teä sin­ne. Ke­sä­kuus­sa syn­ty­neen Hil­ma-vau­vam­me al­ku­tai­val oli ime­nyt meis­tä voi­mia tosi pal­jon, kos­ka tuo pie­ni ra­kas ei pys­ty­nyt syö­mään mai­toa nor­maa­lil­la ta­val­la. Olem­me kuul­leet, et­tä kie­len al­la nä­ky­väs­sä jän­tees­sä on mo­nil­la muil­la­kin lap­sil­la ol­lut on­gel­mia, mut­ta Hil­mal­la se oli hiu­kan toi­sen­lai­nen jut­tu. Syk­syyn men­nes­sä hän kui­ten­kin op­pi syö­mään rin­nas­ta ja pik­ku­hil­jaa huo­let al­koi­vat häl­ve­tä kas­va­mi­sen suh­teen.

Mat­ka­seu­ru­eem­me koon vuok­si olim­me läh­te­neet reis­suun kah­del­la au­tol­la. Sii­nä ne ran­nas­sa nö­köt­ti­vät, ja me saa­res­sa.

Päi­vä tun­tui käyn­nis­ty­vän en­ti­seen mal­liin. Lap­set oli­vat jo saa­neet mur­ki­naa, hy­vä­u­ni­nen äi­ti nuk­kui pie­nes­sä tu­vas­sa hä­li­nän kes­kel­lä. Ei­pä ih­me, jos nu­kut­ti, kun il­ta­sau­no­mi­nen oli men­nyt pit­kään, ei­kä yö­kään tain­nut ihan he­rää­mät­tä su­jua.

Sit­ten si­ni­sil­mät avau­tu­vat, Päi­vik­ki nou­see ylös ja as­tuu pari as­kel­ta luok­se­ni. Sa­noo, et­tä jo­ten­kin on hor­ju­va olo ja pu­he­kin ou­toa. Ja sit­ten hän, joka on niin ko­vin no­pea liik­keis­sään, on jo na­pan­nut ham­mas­har­jan sii­tä vie­res­tä – pie­nes­sä mö­kis­sä kaik­ki on lä­hel­lä. Suu vaah­dos­sa hän jo­tain se­lit­te­lee olos­taan mut­ta mie­les­sä­ni ajat­te­len, et­tä kun­han saa nyt en­sin ham­paat pes­tyä, niin täy­tyy sit­ten ih­me­tel­lä tar­kem­min, on­ko joku oi­ke­as­ti vi­al­la.

Pian sel­vi­si, et­tä nyt on kyl­lä sel­lai­nen ti­lan­ne, mi­hin työs­sä­ni tör­mään jat­ku­vas­ti. AVH! Siis ai­vo­ve­ren­kier­to­häi­riö, joko in­fark­ti tai vuo­to! Päi­vi­kin ir­vis­tys oli tois­puo­lei­nen, osa sa­nois­ta meni puu­rok­si ja ta­sa­pai­no­kaan ei ol­lut koh­dal­laan. Muu­ta­man aja­tuk­sen sii­nä vaih­doim­me ja soi­tin sit­ten hä­tä­nu­me­roon 112. Ker­roin oi­reis­ta ja sii­tä, et­tä olem­me saa­res­sa. Kos­ka Päi­vi­kin voin­ti oli muu­ten koh­ta­lai­sen hyvä, pää­dyim­me pu­he­lus­sa sii­hen, et­tä he lä­het­tä­vät am­bu­lans­sin ran­taan ja minä läh­den sou­ta­maan po­ti­las­ta sin­ne. Heil­lä oli­si mat­kaan noin 60 ki­lo­met­riä, meil­lä puo­li­tois­ta ki­lo­met­riä.

Vaik­ka aa­mu­het­ki sai yh­täk­kiä to­ti­sen ole­muk­sen ja ky­sy­mys­ten tul­va täyt­ti mo­nen mie­len, Päi­vik­kiä jak­soi vie­lä nau­rat­taa oma ulo­san­ti, juo­pon­pu­heek­si sitä ni­mit­ti. Hän nap­pa­si jo­tain syö­tä­vää, puki pääl­le ja 11-vuo­ti­as Sii­ri lu­pa­si ot­taa vas­tuun kuu­des­ta pie­nem­mäs­tä si­sa­ruk­ses­ta, jois­ta nuo­rin oli 2,5-vuo­ti­as Til­da. Läh­dim­me vau­van kans­sa hoip­pu­maan ve­net­tä koh­ti. Neu­voin lap­sia py­sy­mään si­säl­lä. En tie­dä, kuu­lui­ko isän ää­ni lap­sil­le var­ma­na vai huo­ma­si­vat­ko he ää­nes­sä­ni sen, mitä tun­sin: va­ka­van äk­ki­ti­lan­teen tuo­man epä­var­muu­den ja hä­dän.

Ve­nees­säm­me ei ol­lut pe­rä­moot­to­ria, se huol­los­sa ole­va 2,5-hep­pai­nen oli­si kyl­lä tun­tu­nut sil­loin lä­hes su­per­voi­mal­ta. Saar­ten ran­noil­ta ei kat­se et­si­nyt kau­nii­ta paik­ko­ja tai eläin­ten tou­hu­ja. Ei, vaan nyt pe­rä­pen­kil­lä is­tui hän, jos­ta huo­li oli iso. Hän, 45-vuo­ti­as puo­li­so­ni ja 16 lap­sen äi­ti. Hän, joka on meil­le niin ra­kas ja tär­keä! Tuol­la eri­lai­sel­la mat­kal­la­kin tuo tun­tei­kas mat­kus­ta­ja­ni oli juu­ri sitä it­se­ään, mitä olin op­pi­nut vuo­sien var­rel­la tun­te­maan. Pulp­pu­si ilo ja it­ku sa­mas­ta läh­tees­tä, kun hän nau­res­ke­li juo­pon­pu­heel­leen ja jo seu­raa­vas­sa het­kes­sä va­ka­van il­meen kes­kel­tä ki­ho­si­vat kyy­ne­leet. Niin su­loi­nen näky, kun suo­lai­set no­rot va­lui­vat pos­kil­le ja ti­pah­te­li­vat tak­kia kas­te­le­maan mut­ta sa­mal­la niin pe­lot­ta­va ti­lan­ne – kuin­ka täs­sä käy?

Kyy­ne­leh­ti­vän ole­muk­sen ta­ka­na, saar­ten vä­lis­sä nä­kyi vas­ta­ran­ta. Tai­vas oli har­maa, vesi oli har­maa ja tuo kau­kai­sen ran­nan met­sä nä­kyi tum­ma­na rai­ta­na har­mai­den vä­lis­sä. Sil­loin se ta­pah­tui. Se, mikä rau­hoit­ti miel­tä­ni ai­van suun­nat­to­mas­ti: Yh­täk­kiä tuon tum­man rai­dan pääl­le il­mes­tyi kak­si val­kois­ta jout­sen­ta. Sii­nä ne len­si­vät rau­hal­li­ses­ti sa­maan suun­taan.

Tyk­kään seu­ra­ta luon­toa. Elä­mä­ni ai­ka­na olen näh­nyt pal­jon jout­se­nia ja kyl­lä­hän ne mo­nes­ti sy­käh­dyt­tä­vät­kin. Nois­sa jout­se­nis­sa oli kui­ten­kin jo­tain ai­van eri­tyis­tä, en voi sitä oi­kein sa­noin se­lit­tää. Mie­le­ni rau­hoit­tui. Tuli vah­va tun­ne, et­tä olem­me hy­väs­sä tur­vas­sa. Ju­ma­la nä­kee mei­dät täs­sä­kin ti­lan­tees­sa!

Kun pää­sim­me ran­taan, tuli am­bu­lans­sis­ta soit­to, et­tä saa­pui­vat juu­ri mök­ki­tien puo­min taak­se. Am­bu­lans­sis­sa Päi­vi­kil­le teh­tiin tut­ki­muk­sia, lai­tet­tiin ka­nyy­li kä­teen ja kiin­ni­tet­tiin seu­ran­ta­lait­tei­siin. Hil­maa en voi­nut lait­taa mu­kaan, kos­ka hän ei viih­ty­nyt tur­va­kau­ka­los­sa. Äi­ti oli mää­rät­ty le­po­a­sen­toon – oli­si­han se ko­vin sur­ke­aa kuun­nel­la sii­nä ti­lan­tees­sa pie­nen vau­van it­kua, kun sy­liin­kään ei ajon ai­ka­na voi­si ot­taa.

Sit­ten koin sen ka­run het­ken, jon­ka si­nä­kin, lu­ki­ja­ni, olet saat­ta­nut koh­da­ta. Am­bu­lans­sin hen­ki­lö­kun­ta oli juu­ri tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä aje­taan hä­tä­a­jo­na Mik­ke­lin kes­kus­sai­raa­laan. Pu­hui­vat vie­lä, et­tä an­ta­vat päi­vys­tyk­seen en­nak­koil­moi­tuk­sen, kos­ka AVH-po­ti­las tar­vit­see mo­nen­lai­sia pi­kai­sia jut­tu­ja.

Sin­ne se läh­ti, vil­kut pääl­lä, pil­lit ujel­ta­en. Kyy­dis­sään kal­lein ih­mi­nen, mitä elä­mäs­sä­ni on. Rii­pai­se­va het­ki!

Pie­ni kol­me­kui­nen Hil­ma jäi mi­nul­le, mut­ta kor­vi­ke­mai­dos­ta ei ol­lut tie­to­a­kaan. Vaan ei­pä sii­nä het­kes­sä eh­ti­nyt pal­joa mai­don pe­rään sur­ku­tel­la, sil­lä oli mel­ko to­ti­nen het­ki kä­sil­lä! Seit­se­män pien­tä kää­pi­ö­tä odot­ti­vat puo­len­tois­ta ki­lo­met­rin sou­tu­mat­kan pääs­sä saa­res­sa ja tai­vas al­koi it­keä har­maut­taan. Löy­sin muo­via vau­van suo­jak­si ja an­noin ai­roil­le lii­ket­tä.

Saa­res­sa oli kaik­ki riit­tä­vän hy­vin. Lap­set oli­vat hen­gis­sä, Sii­ri oli hie­nos­ti ruok­ki­nut pie­nem­pi­ään. Tein muu­ta­man tar­peel­li­sen pe­li­liik­keen ruo­kien ja ta­va­roi­den suh­teen ja pian oli hyö­kät­tä­vä konk­ka­ron­kan kans­sa ve­nee­seen pa­he­ne­van sa­teen al­le. Mi­nus­ta kui­vem­pi keli oli­si ol­lut mie­lui­sam­pi vaih­to­eh­to mut­ta mat­kaan oli kii­reh­dit­tä­vä, sil­lä Hil­ma-vau­va vie­lä nuk­kui mut­ta he­rää­mi­sen het­kel­lä oli­si hyvä ol­la mel­ko lä­hel­lä äi­tiä.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
1.12.2024

– Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa! Mark. 11:9–10

Viikon kysymys