JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Elämän aallokossa

Osa 2

5.4.2024 9.00

Juttua muokattu:

4.4. 09:46
2024040409465920240405090000

Mau­no Kin­nu­nen

Sou­tu­mat­ka oli mie­leen­pai­nu­va, kun it­se mär­kä­nä hei­lut­te­lin hi­ho­ja ja lap­set kyy­höt­ti­vät muo­vin al­la. Kun pää­sim­me ran­taan ja au­toon, niin ei­pä sade enää niin har­mit­ta­nut­kaan, sil­lä juu­ri sil­loin tuli muu­ta­ma kun­non myrs­kyn­hön­käys. Tuli mie­leen, et­tä jos tuo myl­väys oli­si tul­lut sou­tu­mat­kal­la, niin las­ten sa­de­suo­ja­na ol­lut muo­vin­pa­la oli­si len­tä­nyt kau­ak­si ja au­tos­sa oli­si mel­ko kos­tea tun­nel­ma.

Kun it­se li­ko­mär­kä­nä is­tah­din kus­kin pai­kal­le, sain en­sim­mäi­sen hen­gäh­dys­tau­on mo­nen­lai­sen ko­et­te­le­muk­sen jäl­keen. Oli mie­li ko­ke­nut mo­nen­lais­ta myrs­kyä ja ole­mat­to­mat li­hak­set­kin oli­vat sou­ta­en kyy­din­neet ar­vo­las­tia mon­ta mat­kaa. Oli pal­jon syi­tä hen­käis­tä.

Oli myös en­sim­mäi­nen het­ki ja­kaa pu­he­li­mel­la ti­lan­teen tuo­maa kuor­maa. Yh­täk­kiä tuli mie­leen ra­kas ko­ti­sii­o­nin väki, joka oli juu­ri sil­loin viet­tä­mäs­sä lei­rin vii­meis­tä päi­vää. Tuli voi­ma­kas halu pyy­tää heil­tä esi­ru­kouk­sia rak­kaa­ni puo­les­ta. Lä­he­tin vies­tin muu­ta­mal­le. Jäl­keen­päin kuu­lin, et­tä se ta­voit­ti vii­me het­kel­lä Tar­mon, joka oli juu­ri me­nos­sa aloit­ta­maan lei­rin lop­pu­har­taut­ta. Hän ker­toi ti­lan­tees­tam­me ja mie­let yh­tyi­vät ru­kouk­seen. Läm­pi­mien aja­tus­ten pil­vi pel­mah­ti Ju­ma­lan kor­viin. Vaik­ka olim­me noin 200 ki­lo­met­rin pääs­sä lei­rin­kes­kuk­sen har­taus­het­kes­tä, ei hä­nel­le ol­lut temp­pu ei­kä mi­kään siir­tää ru­kouk­sen voi­maa mei­hin: riit­tää­hän tai­vaan ja maan Luo­jan kat­se­kin val­lan hel­pos­ti maa­il­man­kaik­keu­den ää­res­tä toi­seen.

Vies­tin lä­he­tet­tyä aloin po­sot­te­le­maan pe­su­ee­ni kans­sa Mik­ke­liä koh­ti. Sen voin kum­min­kin sa­noa, et­tä koin ai­van eri­tyis­tä rau­haa sinä päi­vä­nä ja sama ko­ke­mus oli myös Päi­vi­kil­lä. Jos­tain oli tul­lut vah­va tun­ne, et­tä olem­me hy­väs­sä tur­vas­sa.

Sai­raa­las­sa AVH-po­ti­laan pro­to­kol­laan kuu­luu tiet­ty­jä mit­tauk­sia ja ko­kei­ta. Li­säk­si ai­vot ku­va­taan no­pe­as­ti tie­to­ko­ne­to­mog­ra­fi­a­lait­teel­la ja tar­vit­ta­es­sa myös kau­lan ja ai­vo­jen ve­ri­suo­net var­jo­ai­neen kans­sa. Päi­vi­kin oi­rei­den syy var­mis­tui näi­den tut­ki­mus­ten jäl­keen: kes­kel­lä ai­vo­ja oli pie­ni ai­voin­fark­ti eli ai­vo­val­ti­moon oli tul­lut tu­kos ja sen ta­kai­nen ai­vo­ku­dos kär­si ha­pen­puut­tees­ta. Hä­nel­le aloi­tet­tiin mo­nen­lai­set lääk­keet ja nii­den ta­kia Hil­maa ei saa­nut­kaan imet­tää. Jä­tin vai­mo­ni toi­pu­maan te­ho­val­von­nan osas­tol­le ja eri­lais­ten mut­kien jäl­keen löy­sin it­se­ni ko­toa saa­ri­mat­ka­lais­ten kans­sa. Oli iha­na vaih­taa kui­vat vaat­teet ja pääs­tää lap­set ko­din pe­rus­ku­vi­oi­hin: syö­mään, leik­ki­mään, ul­koi­le­maan. Hil­ma­kin op­pi no­pe­as­ti syö­mään kor­vi­ket­ta pul­los­ta.

Päi­vi­kin ym­pä­ril­lä oli kah­den päi­vän ajan mo­nen­lais­ta tou­hua ja sai­raa­laa­kin vaih­det­tiin. Kos­ka uut­ta in­fark­tia ei tul­lut ja oi­reet oli­vat lie­vät, niin jo muu­ta­man päi­vän pääs­tä saim­me ko­tiin hiu­kan köm­pe­lök­si muut­tu­neen ja vi­ro­lai­sit­tain pu­hu­van rak­kaam­me. Hän oli taas omien­sa jou­kos­sa, kii­tos Ju­ma­lal­le!

Seu­raa­vi­na viik­koi­na saim­me ai­van kuin kä­per­tyä suu­rim­paan sy­liin, kun ko­ti­sii­o­nim­me kan­nat­te­li mei­tä ru­kous­ten, muis­ta­mis­ten ja käy­tän­nön avun muo­dos­sa.

Haas­ta­vaa ti­lan­net­ta elä­es­sä ja näin jäl­keen­päin olen py­säh­ty­nyt ih­met­te­le­mään joi­ta­kin asi­oi­ta. Yk­si niis­tä on tuo lei­ri. Jos sitä ei oli­si ol­lut tuo­na vii­kon­lop­pu­na, niin ru­kous­pyyn­tö­ni oli­si lu­et­tu seu­rois­sa vas­ta use­am­man tun­nin pääs­tä. Nyt se ta­pah­tui sa­man tien ja se kyl­lä tun­tui jo au­to­mat­kal­la.

Kun lei­ri oli lop­pu­nut, läh­ti siel­tä sa­man tien yk­si au­to ko­ti­am­me koh­ti. Syy­nä oli hei­dän avai­men­sa, jot­ka oli­vat jää­neet va­hin­gos­sa mei­dän nuo­rel­le nei­to­sel­lem­me. Kun tuo pa­ris­kun­ta saa­pui ko­to­na ole­vien nuor­tem­me luok­se, ei sa­no­ja tar­vit­tu. Nuor­ten il­meet ker­toi­vat, et­tä äi­ti oli saa­nut va­ka­van sai­ras­koh­tauk­sen, jo­hon voi vaik­ka kuol­la. Isä ja pie­net oli­vat siel­lä jos­sain, eh­kä saa­res­sa, eh­kä sai­raa­las­sa. Pa­ris­kun­ta luki ti­lan­net­ta oi­kein ja kaap­pa­si­vat ah­dis­tu­neet sy­dä­met ha­lauk­seen. En voi kuin ih­me­tel­lä, mi­ten juu­ri tuo­na vii­kon­lop­pu­na meil­le oli kul­keu­tu­nut toi­sen per­heen avai­met. Per­heen, joka vie­rai­lee meil­lä enin­tään ker­ran vuo­des­sa mut­ta juu­ri tuo­na päi­vä­nä ja het­ke­nä he saa­pui­vat. Saa­pui­vat nuo en­ke­lit ja le­vit­ti­vät sii­pi­än­sä tuo­maan tur­vaa kuin jout­se­net mök­ki­jär­ven tai­vaal­la.

Yk­si ih­me­tyk­sen ai­he oli suu­ri jou­lu­ka­len­te­ri, joka rie­mas­tut­ti mei­tä use­am­man vii­kon ajan. Se oli hiu­kan eri­lai­nen jou­lu­ka­len­te­ri, kos­ka sii­nä oli vain yk­si luuk­ku. Vaan sepä oli isom­pi, mitä kos­kaan olen näh­nyt! Ni­mit­täin se luuk­ku oli ta­lom­me ul­ko-ovi. Ker­ran päi­väs­sä kul­jim­me tuon luu­kun luok­se ja iha­na jän­ni­tys oli mie­les­sä: ku­ka­han siel­lä täl­lä ker­taa on ja mitä hä­nel­lä on tuo­mi­se­naan? Kun luu­kun au­kai­si, siel­tä tuli joku iha­na tut­tu läm­min ruo­ka mu­ka­naan. Niin ih­me se oli, et­tä ko­ti­sii­o­nim­me ja eri­tyi­ses­ti si­sar­ten rak­kaus sai ai­kaan sen, et­tä noin kuu­kau­den ajan saim­me läm­pi­män ruu­an ovem­me taak­se hel­pot­ta­maan ar­jen eloa. Mikä lah­ja ja rak­kaus! Ja vä­hin­tään yh­tä ar­vo­kas­ta oli se, et­tä useim­mi­ten luu­kun toi­sel­la puo­lel­la ole­va kat­soi vai­mo­a­ni rak­kaas­ti, ha­la­si hän­tä ja ky­se­li kuu­lu­mi­sia. Sy­dän syk­kii toi­sen vie­res­sä.

Ker­roin­kin mel­ko mo­nel­le ih­meel­li­ses­tä ruo­ka­pal­ve­lus­tam­me, kun joka päi­vä sai ava­ta ka­len­te­rin luu­kun ja tun­tui kuin sen nu­me­ro oli­si ai­na 24. Joku to­te­si­kin, et­tä kyl­lä se on kaks­vi­to­nen! Olin sa­maa miel­tä.

Nyt ai­voin­fark­tis­ta on ku­lu­nut puo­li vuot­ta. Täs­sä ti­lan­tees­sa oli se on­ni, et­tä Hil­ma oli niin pie­ni ja mi­nul­la sik­si mah­dol­li­suus per­he­va­pai­siin. Sai­ras­koh­tauk­sen tul­les­sa jäin ko­tiin van­hem­pain­va­paal­le. Sen myö­tä meil­lä riit­ti lei­pää pöy­tään, vaik­ka olin­kin hel­mi­kuul­le as­ti per­heen pa­ris­sa. Täl­lä het­kel­lä pys­tyn te­ke­mään kol­mi­päi­väis­tä työ­viik­koa, kii­tos per­he­va­paa­uu­dis­tuk­sen, jon­ka myö­tä yk­sit­täi­siä päi­viä voi hel­pom­min ri­po­tel­la sin­ne ja tän­ne. Jos si­nul­la, lu­ki­ja­ni, on tä­hän tar­ve ja mah­dol­li­suus, suo­sit­te­len ko­kei­le­maan!

Päi­vik­ki on toi­pu­nut hy­vin, ei­kä juu­ri mi­tään merk­ke­jä sai­rau­des­ta ole. Sil­ti mo­nia ko­kei­ta ja tut­ki­muk­sia on vie­lä edes­sä. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia, et­tä maam­me ter­vey­den­huol­to sel­vit­te­lee tar­kas­ti nuo­reh­koa ai­voin­fark­ti­po­ti­las­ta, jot­tei koh­taus uu­siu­tui­si. Val­ti­mo­tu­kok­sel­le on­kin juu­ri sel­vin­nyt syy, an­ti­fos­fo­li­pi­di­synd­roo­ma. Use­am­man lää­ki­tyk­sen tur­vin läh­dem­me rin­ta­rin­nan kul­ke­maan tuon har­vi­nai­sen sai­rau­den mää­rit­te­le­mää pol­kua.

Men­neet kuu­kau­det ovat ol­leet sel­lai­sia, joi­ta em­me oli­si voi­neet ar­va­ta. Ku­ka­pa meis­tä tie­täi­si, mitä tu­le­vat päi­vät koh­dal­lem­me tuo? Sen täh­den läm­mit­tää edel­leen­kin se vies­ti, jon­ka sain ys­tä­väl­tä­ni pian sai­ras­koh­tauk­sen jäl­keen. Vaik­ka ter­veys ja toi­pu­mi­nen ovat iso­ja ja tär­kei­tä asi­oi­ta, niin tuo vies­ti muis­tut­ti kaik­kein tär­keim­mäs­tä: "Me­kin pis­täm­me kä­det ris­tiin tei­dän per­heen puo­les­ta, et­tä jak­sai­sit­te tä­män yli ja en­nen kaik­kea, et­tä jak­sai­sit­te us­koa päi­vän ja het­ken ker­ral­laan."

Us­ko­mi­seen se jää. Meil­lä on iha­na osa tääl­lä maan pääl­lä ja koh­ta tai­vaas­sa!

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com