JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Metsätöihin vanhan kirveen kanssa – mietteitä blogistin tehtävän alkaessa

3.1.2024 9.15

Juttua muokattu:

5.1. 10:15
2024010510150020240103091500

Mau­no Kin­nu­nen

Kuva: Elli Kinnunen


Kii­tin luot­ta­muk­ses­ta. Sa­mal­la tun­tui jo­ten­kin hup­sul­ta, et­tä juu­ri mi­nua ky­syt­tiin blo­gis­tik­si. Mie­tin ni­mit­täin, et­tä oli­ko­han SRK:lla kaik­ki sil­mä­la­sit hä­vin­neet, kun siel­lä ei il­mei­ses­ti ha­vai­ta ym­pä­ril­läm­me ole­vaa mo­ni­sa­ta­päis­tä us­ko­vais­ten kan­san­kynt­ti­löi­den jouk­koa. En­tä mis­sä luu­raa­vat ne mo­net toi­mit­ta­jat ja kir­jai­li­jat, jot­ka työk­seen puu­hai­le­vat kir­joi­tus­ten pa­ris­sa? Mi­nul­ta ni­mit­täin puut­tuu kaik­ki kir­joi­tus­hom­miin liit­ty­vät an­si­o­mi­ta­lit.

Vies­tit­te­lin erääl­le ys­tä­väl­le­ni, et­tä tie­täi­si­vät­pä SRK:lla, mi­ten hei­kois­sa kan­ti­mis­sa mei­kä­läi­sen kir­joit­ta­mi­nen on: Olen elä­mäs­sä­ni lu­ke­nut tosi vä­hän kir­jo­ja. Ai­kui­suu­den ai­ka­na eh­kä muu­ta­ma sel­lai­sia, joi­ta voi­si kir­joik­si sa­noa. Mi­nul­la ei ole läp­pä­riä tai pöy­tä­ko­net­ta, jol­la kir­joit­taa. On vain 69 eu­ron kän­nyk­kä, jon­ka lasi on mel­ko rik­ki ja muis­ti täyn­nä. Vä­hän vä­liä saa vä­li­muis­tia tyh­jen­tää ja lai­tet­ta sam­mut­taa, jot­ta se jol­lain ta­paa pe­lit­täi­si.

Tuli tun­ne, et­tä ai­van kuin muu väki läh­ti­si met­sä­hom­miin vä­rik­käis­sä am­mat­ti­lai­sen va­rus­teis­sa moot­to­ri­sa­hat kiil­tä­en, mut­ta mei­kä­läi­sel­lä on toi­sin: on vain van­ha kir­ves, jos­sa terä py­syy pai­kal­laan – useim­mi­ten... Tun­tui siis hiu­kan sil­tä, et­tä hei­lui­sin huo­non kir­veen kans­sa kir­jain­ten vii­da­kos­sa sa­mal­la, kun muil­la on am­mat­ti­veh­keet. Ai­van kuin jol­lain oli­si jopa Moto käy­tös­sä, on niin am­mat­ti­lai­sen mei­nin­kiä!

To­te­sin, et­tä on­nek­si saan luot­taa sii­hen, et­tä SRK:lla on met­sän­var­ti­ja he­reil­lä; on lu­paus, et­tä siel­lä teks­te­jä lu­e­taan ja kor­ja­taan! Ja jos näyt­tää sil­tä, et­tä hom­mas­ta ei tule mi­tään, niin py­säyt­tä­vät tou­hun. Myös sil­loin, jos uh­kaa syn­tyä tu­ho­ja ja kon­ke­loi­ta, on met­sä­var­ti­ja oh­jaa­mas­sa mie­hen kir­vei­neen ko­tiin.

Sil­ti oli tosi vai­ke­aa an­taa vas­taus toi­mi­tuk­sen ky­sy­myk­seen "Si­nus­ta­ko blo­gis­ti?". Tun­tui, et­tä kun meil­lä on suur­per­he lap­si­neen, kym­me­ni­ne här­päk­kei­neen, sa­toi­ne vaat­tei­neen ja tu­han­si­ne le­lui­neen, niin jou­to­ai­kaa on ko­vin vä­hän, kos­ka elä­mä vaa­tii ai­kan­sa. Kuu­si­tois­ta las­ta tun­tuu toi­si­naan ai­ka pal­jol­ta, vaik­ka muu­ta­ma on jo muut­ta­nut ko­toa pois. Li­säk­si tämä van­ha rin­ta­ma­mies­ta­lom­me pi­ha­pii­rei­neen vaa­tii omat tou­hun­sa ja huol­ton­sa.

Pip­pu­ri­na ka­kun pääl­lä on va­ka­va ta­pah­tu­ma, kun 45-vuo­ti­as Päi­vik­ki-vai­mo­ni sai ai­voin­fark­tin syys­kuus­sa. On­nek­si hän sel­vi­si vä­hin vau­ri­oin ja pää­si ko­tiin. Hän on nyt tois­tai­sek­si sai­raus­lo­mal­la. Toi­saal­ta täs­sä ti­lan­tees­sa on on­ni, et­tä meil­lä on pie­niä lap­sia. He tuo­vat va­loa, läm­pöä ja kun­tout­ta­vaa tou­hua – ja puo­li­vuo­ti­aan Hil­man an­si­os­ta pys­tyn ole­maan van­hem­pain­va­paal­la oi­kein lain suo­jaa­ma­na. Tu­lee siis lei­pä­kin pöy­tään! Tu­le­vai­suus on mel­ko au­ki, siis se, mil­loin yleen­sä­kin pa­laan töi­hin. Blo­gien kir­joit­ta­mi­sen kan­nal­ta täl­lai­nen van­hem­pain­va­paa on­kin it­se asi­as­sa tosi hyvä jut­tu.

Päi­vi­kin in­fark­tin jäl­keen huo­ma­sin jos­kus yön tun­tei­na val­vo­nee­ni iso­jen asi­oi­den ää­rel­lä. Sai­raus­koh­taus py­säyt­ti rat­tai­den juok­sua niin, et­tä se, mikä en­nen oli tär­ke­ä­tä, tun­tui tu­le­van en­tis­tä tär­ke­äm­mäk­si. Tä­hän teh­tä­vä­pyyn­töön liit­ty­en tuli tun­ne, et­tä jos kir­joi­tuk­se­ni roh­kai­see jo­ta­kin elä­mään ja us­ko­maan, niin se on kyl­lä val­ta­van tär­keä asia. Toi­ses­sa vaa­ka­ku­pis­sa oli ja on edel­leen­kin se, saan­ko koko per­heen nä­kö­kul­mas­ta tuo­tet­tua teks­tiä suht' ki­vut­to­mas­ti, jot­tei isä ja avi­o­mies oli­si lii­ak­si nenä kän­ny­käs­sä. Et­tei per­heyh­teys ohe­ni­si tä­män teh­tä­vän ää­rel­lä, kun tuos­ta jo­kai­sen huo­mi­oi­mi­ses­ta kan­taa jos­kus muu­ten­kin huol­ta suu­ren per­heen kes­kel­lä.

No, sil­loin yön tun­tei­na aloin myös miet­ti­mään, oli­si­ko mi­nul­la ai­hei­ta, jois­ta voi­sin kir­joit­taa. Meni tun­ti, meni toi­nen. Aja­tuk­sen ra­tas pyö­ri ai­van täy­sil­lä, ja jo­ten­kin ih­meel­li­ses­ti ai­hei­ta al­koi jo sii­nä nous­ta esiin. Kai­voin keh­non kän­nyk­kä­ni esil­le ja kir­joi­tin miet­tei­tä ylös. Tuli tun­ne, et­tä kyl­lä se tai­taa ol­la niin, et­tä ai­hei­ta ja teks­tiä voi­si ol­la use­am­paan blo­giin.

Ol­laan siis kaik­ki­nen­sa ol­tu va­ka­van ää­rel­lä. Tun­tuu, et­tä elä­mä on herk­kää haa­voit­tu­maan, ja sik­si blo­gis­tin teh­tä­vään liit­ty­vä kol­men vuo­den ai­kaik­ku­na tun­tuu ai­ka kau­kai­sel­ta. Jos yh­tään läh­tee mur­hei­ta juok­se­maan vas­taan, nä­kee hy­vin, mikä on iso­jen osu­mien to­den­nä­köi­syys täl­lai­seen suur­sak­kiin. Eh­kä meil­le eh­tii jo yh­des­sä vuo­des­sa syn­tyä taas uu­si vau­va, ku­ten niin usein en­nen­kin? Tai joku sai­ras­tua pa­has­ti? Tai jo­tain muu­ta, mikä vie isos­ti voi­mia ja saat­taa teh­dä blo­gis­tin uras­ta haas­ta­vam­man? Toi­saal­ta, vau­van saa­mi­nen vuo­den si­säl­lä ei nyt ole ai­van to­den­nä­köis­tä, kun neu­ro­lo­gi kiel­si in­fark­ti­po­ti­las­ta tu­le­mas­ta ras­kaak­si. Äi­din tur­val­li­suus on yk­kö­sa­sia va­ka­van sai­rau­den ää­rel­lä.

Joo, lu­pau­dun yrit­tää teh­tä­väs­sä ai­na­kin vuo­den. Se to­si­aan aut­taa pal­jon, kun toi­mit­ta­ja on siel­lä toi­ses­sa pääs­sä kat­so­mas­sa pe­rään!

Suu­ren per­heem­me elä­mä, kuin iso rai­dal­li­nen rä­sy­mat­to, on tä­män kir­joi­tus­työn myö­tä het­ken kuin kui­vaus­te­li­neel­lä, lu­ki­joi­den näh­tä­vil­lä. Näi­den rai­to­jen kes­kel­tä lu­paan ti­ris­tää blo­gei­hin joi­ta­kin pi­sa­roi­ta, jois­sa on tä­män ma­ton tuok­su. Ei se ihan help­poa ole, kun elä­mä­ni on nyt niin ko­vin täyt­tä.

Vaan jos Ju­ma­la suo, niin tu­le­vi­na kuu­kau­si­na rä­sy­ma­tos­tam­me ti­pah­te­lee joi­ta­kin pi­sa­roi­ta ym­pä­ris­töön. Pi­sa­roi­ta, jois­sa pei­lau­tuu het­kiä ja tun­tei­ta niin omas­ta kuin per­heem­me­kin elä­mäs­tä. Pi­sa­roi­ta, jois­ta saat­taa pil­kah­del­la iloa jon­kun päi­viin. Toi­sel­le ne saat­ta­vat an­taa voi­maa ar­jen het­keen tai us­kon kil­voi­tuk­seen. Jos­pa niis­tä vä­lit­tyi­si tai­vaan tuok­su hou­ku­tel­len tun­non puh­tau­teen ja rau­haan, pois pi­me­äs­tä! Heik­ko on pie­nen pi­sa­ran voi­ma, mut­ta tai­vaan Tar­hu­ri on lu­van­nut ol­la hei­kois­sa vä­ke­vä.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
18.4.2024

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23:4

Viikon kysymys