Lai­hi­a­lai­set – lepo! En hi­tus­ta­kaan epäi­le, et­tet­te­kö oli­si sa­maa te­koa kuin me muut ym­pä­ril­län­ne. En­pä ole kui­ten­kaan vält­ty­nyt aja­tuk­sel­ta, et­tä vii­me päi­vi­nä ta­lom­me läm­mi­tys­tä on hoi­det­tu Lai­hi­an sai­raa­lan tyy­liin: kier­rä­te­tään kuu­me­po­ti­lai­ta huo­nees­ta huo­nee­seen. Tai no, omas­ta ha­lus­taan he kul­ke­vat, jos ei­vät ihan ka­ma­las­ti he­lo­ta. Myös it­se olen kuu­mees­sa tätä kir­joit­ta­es­sa­ni, jo­ten pa­hoit­te­len, jos ju­tus­sa on ais­tit­ta­vis­sa nor­maa­lia enem­män har­hai­lua.

Us­kon, et­tä suu­rin osa blo­gien lu­ki­jois­ta tie­tää Kuu­le-so­vel­luk­sen. Tuo van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen liik­keen jul­kai­su­a­lus­ta tar­jo­aa hy­vin mo­ni­puo­lis­ta ma­te­ri­aa­lia: leh­tiä, kir­jo­ja, pod­cas­te­ja, har­tauk­sia ja mu­siik­kia. Myös ko­tiim­me il­mes­ty­vän Päi­vä­mie­hen voi kuun­nel­la siel­tä! Niin­pä leh­den ju­tut kul­keu­tu­vat ää­ni­aal­loin si­suk­sii­ni ko­ti­töi­tä teh­des­sä, au­toa ajel­les­sa ja niin edel­leen. Leh­teä on usein lu­ke­nut oi­kea ih­mi­nen.

Vaan on tämä säh­kön ja bit­tien ai­ka­kau­si ke­hit­tä­nyt myös ko­ne­lu­vun, "ko­lun”. En­sim­mäi­sen ker­ran kun sitä kuun­te­lin, en voi­nut kuin ih­me­tel­lä sen laa­tua: yl­lät­tä­vän eläy­ty­vää oli "hä­nen” lu­kun­sa. Olen kui­ten­kin huo­man­nut, et­tä Ko­lun in­hi­mil­lis­tä lu­ku­tyy­liä keh­nom­pi ulo­san­ti joh­taa usein hu­vit­ta­viin vir­hei­siin, jot­ka vie­vät aja­tuk­se­ni yl­lät­tä­vän va­ka­viin miet­tei­siin – kii­tos ro­bo­tin!

Jos mi­nul­la kone vä­lil­lä ys­kii, niin pät­kii­pä jos­kus myös Ko­lun aa­tok­set. Ker­ron esi­mer­kin, jos­sa ro­bot­ti teki sa­nas­ta nä­ky­väm­män. Erääs­sä Päi­vä­mie­hes­sä oli ni­mit­täin kak­so­sis­ta ker­to­va jut­tu. Sana ‘kak­so­suus’ oli ko­neel­le hiu­kan han­ka­la, ja se pät­käi­si sa­nan kes­kel­tä poik­ki ‘kaks osuus’. Oli­pa oi­val­ta­va! Kak­si osuut­ta, kak­si eri ih­mis­tä, sai kas­vaa äi­din ma­ha­kaa­ren al­la, ja nyt he – hän ja hän – elä­vät omia osuuk­si­an­sa al­la tai­vaan­kaa­ren.

Kaks’osuus, kak­si­o­sai­suus, vie mei­tä us­ko­vai­sia mo­neen paik­kaan, vaik­ka­pa ta­lon läm­mi­tyk­seen. Erääs­sä ti­lai­suu­des­sa alus­ta­ja ker­toi pu­heen­vuo­ros­saan, mi­ten has­suk­si hal­ko­jen os­to muut­tui naa­pu­rus­ton puu­toi­mit­ta­jan kans­sa. Hom­ma oli­si muu­ten men­nyt mu­ka­vas­ti maa­liin, mut­ta hin­nas­ta tuli eri­mie­li­syyt­tä. Myy­jä kun oli­si ha­lun­nut myy­dä puut hal­vem­mal­la, il­man ve­ro­ja. Os­ta­ja taas oli­si ha­lun­nut os­taa ne kal­liim­mal­la, ve­ro­jen kans­sa.

Ti­lan­ne oli hie­man ou­to, eh­kä ai­na­kin myy­jäl­le. Kaks’osuus kul­ki tuon os­ta­jan, us­ko­vai­sen ih­mi­sen, mat­kas­sa ja ai­na kul­kee­kin. Jos se toi­nen puo­li oli­si voit­ta­nut, puut oli­si­vat läm­mit­tä­neet pie­nem­mil­lä kus­tan­nuk­sil­la. Oli­si oma lom­pak­ko jää­nyt os­ton jäl­keen pai­na­vam­mak­si. Mut­ta se toi­nen puo­li sai ilo­mie­lel­lä os­ta­maan kal­liim­pia pui­ta. Ei jää­nyt oma­tun­to kaup­po­jen jäl­keen pai­na­vak­si. Myy­jä suos­tui asi­aan ja kau­pat teh­tiin. Os­ta­ja ker­toi, mi­ten iloi­nen mie­li niis­tä kau­pois­ta jäi. Oi­ke­an­lai­nen os­to läm­mit­ti miel­tä ja tun­tui, et­tä myös ne ha­lot läm­mit­ti­vät ta­kas­sa eh­kä tup­las­ti enem­män. Ne oi­ke­at ha­lot.

Ker­ron­pa vie­lä Lut­he­ris­ta, mo­nen kau­niin vir­ren se­pit­tä­jäs­tä. Ju­ma­la om­pi lin­nam­me (VK 170) luo ku­vaa vai­noo­jas­ta, joka on kii­vas ja kiuk­kui­nen­kin. Sel­lai­nen se sie­lu­jem­me vi­hol­li­nen on: ei tah­toi­si mei­dän us­ko­van Raa­ma­tun ope­tuk­sen mu­kaan.

Kolu lau­sui vir­res­sä mai­ni­tun 'vai­noo­jan' niin, et­tä se he­rät­ti mi­nus­sa aja­tuk­sia sie­lu­jem­me vi­hol­li­sen ole­muk­ses­ta. Se vei aja­tuk­se­ni elä­mä­ni vai­keuk­sien kes­kel­le; het­kiin, jol­loin tun­tuu sil­tä, et­tä niin moni asia me­nee pie­leen. On ol­lut eh­kä ka­teut­ta, sai­ras­te­lua, tur­me­lus­ta, vä­sy­mys­tä, epäi­lyk­siä, syn­ti­ä­kin. On tun­tu­nut sil­tä kuin raa­ha­sin per­het­tä­ni syys­hyh­mäs­sä mä­räl­lä suol­la ja joka puo­lel­la on vaa­ral­li­sia iso­ja ojia. Tun­tuu, et­tä ne ovat oi­kei­ta vai­no-ojia, jois­ta hei­kon us­ko­ni ja hau­raan elä­mä­ni vi­hu­lai­nen on jouk­koi­neen mi­nua ja per­het­tä­ni vaa­ni­mas­sa.

Usein nois­sa ti­lan­teis­sa on pien­ten las­ten sil­mis­tä ja suus­ta lois­ta­nut se au­rin­ko, joka saa ko­din va­lot kir­kas­tu­maan. Kun kaik­kea kaks’osuu­den tuo­maa mur­het­ta on saa­nut lait­taa evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man al­le, us­ko­nut syn­nit an­teek­si, on suo kui­vu­nut, ja as­kel al­ka­nut kan­ta­maan. Myös vai­no-ojat ovat yh­täk­kiä jos­sain kau­ka­na – on­ko nii­tä edes?