Susanna Timlin
Susanna Timlin
Satu: Kotikotona. Niin tutussa huoneessa kaikki oli tällä kertaa toisin. Siinä isän vierellä istuessani tunsin, miten tuttu paikka oli muuttunut tunnelmaltaan vieraaksi. Minua paleli kuin ikiroutaista, vaikka ei ollutkaan kylmä. Hämmennys ja pelko kulkivat ihon alla. Näin ja tunsin, että isän katse oli jo taivaassa, paremmassa paikassa. Arkisen jutustelun ohessa kysyin, pelottaako häntä. Ei pelottanut – olihan pahemmastakin selvitty, hän sanoi. Lähtiessä siunasimme toisiamme. Syvällä sydämessäni tunsin, että näimme viimeistä kertaa. Ei siihen lääkärin arviota elämän pituudesta tarvita, kun taivas kutsuu kulkijaa. Lähetin viestin sisaruksilleni.
Susanna: Kolme vuotta sitten elämä pysähtyi äkisti niille sijoilleen. Oli vain humiseva hiljaisuus, muodottomaksi venyvät hetket ja korkealla tornissa kajahtavat kirkonkellot. Isä on kuollut.
Satu: Maaliskuun aamuaurinko punersi männynkaarnaan lohdutuksensa. Hapuilin ja yritin saada otetta elämästä. Miten jatkaa elämää, kun tuntui, että kaikki on muuttunut? Niin yllättäen ja kuitenkin hiljaa hiipien. Juonteet kirjoittivat kasvoille tarinaa surusta ja ikävästä. Arki jatkui ympärillä, mutta sisälläni oli pysähtynyt tila, johon vain lapsuudenperhe ylsi. Jokainen päivä tuntui uudelta yritykseltä opetella elämää ilman isää, ja samalla jokainen hetki muistutti siitä, miten syvälle perheessämme oleva rakkaus oli juurtunut.
Susanna: Tunsin samaan aikaan hirvittävää kipua ja suurta rauhaa. Yhtäkkiä kaikki oli järjestyksessä, ei ollut enää kiire mihinkään, kaikki turha menetti merkityksensä. Kun ikuisuus oli läsnä, oli kaikki maallinen painotonta ja repaleista, tuulten mukaan tempautuvaa hahtuvaa. Tuntui kuin taivas olisi hetken ollut ihan lähellä, aivan siinä käden ulottuvilla. Kaikki oli kirkasta ja selvää: miksi tänne synnytään ja miksi eletään, mikä on tärkeää ja mikä tarpeetonta, mitä varten me uskomme ja missä meidän turvamme on. Ikävä repi kaiken palasiksi, mutta samalla tunsin helpotusta siitä, että isällä oli nyt kaikki hyvin. Sinä vuonna pääsiäisen sanoma oli kivuliaan kaunis ja lohdullinen: meidän puolestamme vuodatettu.
Satu: Hiljainen viikko seurasi isän hautajaisia. Kuljin pääsiäisen kärsimyssanomaa samantahtisesti oman suruni kanssa. Oli myös helppo uskoa ylösnousemuksen lupaukseen, kun olin nähnyt isän katseen hänen viimeisenä päivänään.
Susanna: Syyllisyyttä, hitautta, alakuloa, kärsimättömyyttä, väsymystä, univaikeuksia, kaipausta, ärtyisyyttä, heräilevää iloa ja vaativia ajatuksia eläviä ja kuolleita kohtaan, tulevia ja meneviä tunteita, nousevia ja laskevia aaltoja, jotka keinuttivat välillä leppeästi ja välillä niin rajusti, että kurkku kuroutui umpeen. Tunsin jatkuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Minua järkytti, miten kaikki lopulta ovat omassa mielessään ja elämässään yksin, kukaan ei pääse mieleni sisään tuomaan helpotusta. Tarvitsevuuteni kasvoi itsekkäisiin mittasuhteisiin, en jaksanut antaa mitään, mutta olisin voinut ottaa aivan loputtomiin. Podin huonoa omaatuntoa, kun en jaksanut olla parempi muille. Suru oli helpompi vain silloin, kun sen jakoi muiden surevien kanssa. Äitini ja sisarusteni merkitys nousi ihan uuteen arvoon, sillä vain heidän seuransa sai surun hetkeksi hellittämään.
Satu: Tänä pääsiäisenä isän kuolemasta on kolme vuotta. Surun aalto on tyyntynyt ja tilalle on tullut ilo. Menneet yhteiset hetket ovat nykyisin kauniita muistoja. Erityisesti koen, että lapsuudessa pääsiäisten ympärille nivoutui onnellisia aikoja; rauhaa, kiireettömyyttä, kaunista pääsiäisen musiikkia ja perheen yhteistä aikaa. Pääsiäisen merkitys on syventynyt isän kuoleman myötä entisestään: siinä on kyse kuolemasta, mutta ennen kaikkea siinä on kyse Jeesuksen pelastustyöstä ja iankaikkisesta elämästä.
Susanna: Isän kuolema maalasi näkyviin valtavan määrän rakkautta: miten me häntä rakastimme, miten hän rakasti meitä, miten me rakastamme toisiamme. Rakkauteen tuli aivan uusi sävy, kun se värjäytyi ikävään. "Ikävä on kodittomaksi jäänyttä rakkautta”, meitä lohdutettiin, ja se antoi ikävälle aivan uudenlaisen merkityksen. Rakkautta se kaikki vain oli, menetyksen kipu, suru ja kaipaus. Hänen kuolinpäivänään kirjoitin: "Hän elää meissä, ja me elämme jälleennäkemisen toivossa. Meillä on kaipaus, joka raapii riekaleiksi sielun ja ruumiin, meillä on kipu ja suru, mutta hänellä on ihana rauha.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys