Ajas­sam­me voi tun­tua, et­tä oi­kea ja vää­rä vaih­ta­vat hel­pos­ti paik­kaa. Mus­taa sa­no­taan val­koi­sek­si ja val­kois­ta mus­tak­si. Asi­at, jot­ka oli­vat en­nen sel­viä, ovat muut­tu­neet epä­sel­vik­si tai ne esi­te­tään ky­see­na­lais­ta­vas­sa va­los­sa. Näin on käy­nyt myös mo­nien Ju­ma­lan sa­nan ope­tus­ten osal­ta, ja se häm­men­tää us­ko­vais­ta ih­mis­tä.

Sie­lun­vi­hol­li­nen tie­tää, mitä kaut­ta ke­tä­kin kan­nat­taa lä­hes­tyä – mis­sä ovat it­se kun­kin hei­kot koh­dat. Tai­ta­vas­ti se on oh­jaa­mas­sa joko syn­nin lu­val­li­suu­teen tai lain tiel­le. Se saa ih­mi­sen poh­ti­maan, kan­nat­taa­ko mi­nun­kaan yrit­tää elää Raa­ma­tun mu­kaan, kun niin moni te­kee toi­sen­lai­sia va­lin­to­ja? Hy­vin­hän heil­lä­kin näyt­tää me­ne­vän.

Toi­sen koh­dal­la häm­men­tä­vä ai­ka saat­taa nos­tat­taa la­ki­hen­keä, jol­loin us­ko ka­ven­tuu sään­tö­jen nou­dat­ta­mi­sek­si, ku­ten fa­ri­seuk­sil­le oli Jee­suk­sen ai­kaan käy­nyt. Vaa­ra­na on pi­tää kiin­ni ih­mis­ten pe­rin­teis­tä Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­jen si­jaan (Mark. 7:1–13). Mu­kaan saat­taa tul­la ah­dis­ta­via vaa­ti­muk­sia it­seä ja mui­ta koh­taan, ja ar­mah­de­tun syn­ti­sen osa unoh­tuu.

Raa­ma­tun sa­nat rau­hoit­ta­vat: pe­las­tuk­seen riit­tää, et­tä ih­mi­nen us­koo omat syn­tin­sä an­teek­si, ot­taa Ju­ma­lan ar­mon hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti vas­taan ja an­taa sen opet­taa (Tit. 2:12). Läk­sy tun­tuu ih­mi­ses­tä lii­an hel­pol­ta ja sik­si epä­us­kot­ta­val­ta. Ei­kö pe­las­tuk­sen eteen pi­täi­si kui­ten­kin jo­tain teh­dä? Jos elää koh­tuu­del­la luon­non ja toi­set ih­mi­set huo­mi­oon ot­ta­en – ei­kö se rii­tä?

Sii­tä­kään ei tar­vit­se hä­tään­tyä, et­tä osa lä­hei­sis­tä ei ha­lua enää us­koa tai li­puu kau­em­mak­si – vii­py­en eh­kä vuo­sia lä­hel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ra­jaa rat­kai­su­aan miet­tien. Hei­tä on hyvä kut­sua lem­pe­äs­ti ta­kai­sin ja pyy­tää ru­kouk­ses­sa, et­tä Ju­ma­la aut­tai­si te­ke­mään ian­kaik­ki­suu­den nä­kö­kul­mas­ta kes­tä­vän rat­kai­sun. Rak­kaus kut­suu hei­tä pa­laa­maan.

Ju­ma­lan sana on edel­leen kes­tä­vä pe­rus­ta. Kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa, ei tar­vit­se läh­teä lain or­juu­den ei­kä syn­nin lu­val­li­suu­den tiel­le. Saa us­koa rau­has­sa niin kuin en­ti­set py­hät, us­kos­sa pois nuk­ku­neet. Sa­mal­la saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len niin yk­sit­täi­ses­tä ih­mi­ses­tä kuin koko Sii­o­nis­taan.