Ari Im­piö

Kuu­lin kym­me­niä vuo­sia sit­ten mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­li­sen pät­kän elä­män­ta­ri­naa, jon­ka ker­toi rai­tis­tu­nut en­ti­nen al­ko­ho­lis­ti. Kuu­lin sen hä­nen it­sen­sä ker­to­ma­na. Hän oli ajau­tu­nut nuo­ruu­des­saan päih­tei­den käyt­tä­jäk­si, al­ko­ho­li­soi­tu­nut ja pai­nu­nut vuo­si vuo­del­ta kur­jem­paan ti­lan­tee­seen.

Kes­ki-iän kyn­nyk­sel­lä hän oli vai­ke­as­sa tien­haa­ras­sa, jois­ta toi­seen suun­taan avau­tui vain ly­hyt lo­pul­li­nen tien­pät­kä, joka oli­si vain sen vii­mei­sen hor­jah­duk­sen pääs­sä. Toi­ses­sa suun­nas­sa nä­kyi lä­hes pys­ty­sei­näl­tä näyt­tä­vä ylä­mä­ki, jon­ka jäl­kei­nen tie jat­ku­nee jon­ne­kin nä­ky­mät­tö­miin.

Hän raa­hau­tui vii­mei­sil­lä voi­mil­laan koh­ti ra­ken­nus­ta, jos­sa jo ai­ko­ja sit­ten hä­nen toi­pu­mi­ses­taan toi­von­sa me­net­tä­nyt vel­jen­sä piti yk­si­tyis­tä psy­ki­at­ris­ta vas­taa­not­toa. Jol­lain kei­noin hä­nen on­nis­tui kul­keu­tua vas­taa­not­to­huo­nee­seen, jos­sa tämä lä­hei­nen psy­ki­at­ri­an am­mat­ti­lai­nen is­tui pöy­tän­sä ta­ka­na val­koi­ses­sa ta­kis­saan. Al­ko­ho­lis­ti sei­soi vel­je­än­sä koh­den ku­ma­ras­sa kes­kel­lä huo­net­ta hai­se­va­na ja va­pi­se­va­na. Het­ken hil­jai­suus, kat­seet koh­ta­si­vat. Al­ko­ho­lis­ti pa­rah­ti vai­me­as­ti: ”Mi­nul­la ei ole enää mi­tään!”

Veli oi­kai­si it­se­ään tuo­lil­laan, nos­ti kä­si­var­ten­sa ris­tiin rin­nal­leen ja kat­se­li to­vin vel­je­ään. Ei sää­lien, ei lem­pe­äs­ti, ei tuo­mi­ten, ei tiu­kas­ti, vaan am­mat­ti­lai­sen tut­ki­val­la kat­seel­la ana­ly­soi­den. Lo­pul­ta hän ot­ti val­koi­sen tak­kin­sa rin­ta­tar­kus­ta ky­nän ja heit­ti sen ke­vy­es­ti lat­ti­al­le hei­dän vä­liin­sä. Hän sa­noi sit­ten rau­hal­li­ses­ti: ”Voi­sit­ko nos­taa tuon ky­nän lat­ti­al­ta ja ojen­taa sen mi­nul­le?” Al­ko­ho­lis­ti häm­men­tyi, miet­ti mie­les­sään, et­tä mitä tämä on ole­vi­naan; ei­hän täs­sä ma­nöö­ve­ris­sä ole jär­jen hi­ven­tä­kään. Ai­kan­sa toi­si­aan tui­jo­tet­tu­aan pyyn­nön saa­nut mies otak­sui et­tei li­sä­oh­jei­ta tule, ol­ka­päi­tään vai­me­as­ti ko­haut­ta­en ku­mar­tui, nos­ti ky­nän ja ojen­si sen pöy­dän ta­ka­na ole­van vel­jen­sä kä­teen.

Vie­lä het­ki hil­jai­suut­ta kun­nes veli al­koi pu­hua: ”Sa­noit äs­ken mi­nul­le, et­tä si­nul­la ei ole mi­tään. Olen ko­vas­ti tois­ta miel­tä, kos­ka tie­sit, mis­tä ta­voi­tat mi­nut; osa­sit oi­ke­aan osoit­tee­seen. Näit rei­tin jo­kai­sen yk­si­tyis­koh­dan; kä­ve­lit tän­ne it­se. Sei­sot omil­la ja­loil­la­si sii­nä lat­ti­al­la. Kuu­lit ja ym­mär­sit mi­nun pyyn­tö­ni. Näit ky­nän, otit pari as­kel­ta, ku­mar­ruit. Otit ky­nän kä­tee­si ja ojen­sit sen mi­nul­le. Si­nul­la on kaik­ki. Mut­ta ku­kaan muu ei puo­les­ta­si pää­tä sitä, mi­ten käy­tät ja hoi­dat kaik­kia ih­meel­li­siä ky­ky­jä­si ja tai­to­ja­si. Olet liu­ot­ta­nut it­se­si päih­teil­lä mil­tei ole­mat­to­miin, mut­ta si­nul­la on vie­lä täy­det mah­dol­li­suu­det al­kaa käyt­tää ky­ky­jä­si ja lah­jo­ja­si ter­vee­seen, in­to­hi­moa täyn­nä ole­vaan ih­mi­se­lä­mään.”

Tätä ker­to­es­saan en­ti­nen al­ko­ho­lis­ti va­kuut­ti tuon vel­jen­sä koh­taa­mi­sen ol­leen sil­loin rat­kai­se­va en­si­as­kel nyt jo vuo­si­kym­me­niä jat­ku­nee­seen päih­teis­tä va­paa­seen elä­mään.

Meis­tä jo­kai­sel­la ei ole kaik­kea tuo­ta, jota ker­to­muk­sen pää­hen­ki­löl­lä oli. Osal­la meis­tä puut­tuu näkö- tai pu­he­ky­ky; liik­ku­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa ei­kä kai­kil­la rii­tä ym­mär­rys to­teut­taa pyyn­tö­jä. Sil­ti jo­kai­nen meis­tä on ai­nut­ker­tai­nen lah­ja. Ei ole kah­ta sa­man­lais­ta: ei elä­vää so­lua ei­kä hie­kan­jy­vää.

Tuo to­si­ker­to­mus ker­too pal­jon ih­mi­ses­tä ja ih­mi­syy­des­tä. Mi­nä­kin kir­joit­ta­es­sa­ni teks­tiä pys­tyn muo­dos­ta­maan aja­tuk­sis­ta sa­no­ja ja virk­kei­tä. Sor­mia näp­päi­mis­töl­lä hei­lu­tel­len kir­joi­tan teks­tiä, jota lu­ki­jat ym­mär­tä­vät ai­na­kin osit­tain, mut­ta ei­vät kaik­kea. (Lie­kö yh­tään sa­naa tai sa­na­pa­ria kos­kaan vies­tit­ty niin, et­tä edes joku vies­tin vas­taa­not­ta­jis­ta ko­ki­si sen juu­ri sa­mal­la ta­voin kuin vies­ti­jä?) Kir­joit­ta­mi­sen li­säk­si näen ja kä­ve­len. Ja pal­jon muu­ta.

Maan pääl­lä ol­les­saan Jee­sus – Ju­ma­la ja ih­mi­nen – teki yli ym­mär­ryk­sen me­ne­viä ih­me­te­ko­ja. Sil­ti ih­mi­sis­tä sil­loin­kin vain har­vat us­koi­vat.

Olen ih­me, sinä olet ih­me. Tä­hän kun tie­toi­ses­ti py­säh­tyy, ih­me on se­kin, et­tä us­kom­me yhä sa­moin kuin ope­tus­lap­set sil­loin rei­lu pari tu­hat­ta vuot­ta sit­ten. Mitä ih­me­te­ko­ja täs­sä vie­lä erik­seen tar­vit­tai­siin?