Pyhäinpäivään liittyy surun ja kaipauksen lisäksi lähtökohtaisesti myös ilo, sillä päivää vietetään uskossa pois nukkuneiden eli ennen uskoneiden pyhien muistolle. Heidän osansa on hyvä. He ovat oman kilvoituksensa kilvoitelleet ja saavuttaneet levon, josta Jeesus heidät viimeisenä päivänä herättää ja kutsuu luokseen.
Harva kuvaisi pyhäinpäivää ilon päiväksi, eikä siihen kuulukaan riehakas ilakointi. Perille päässeiden läheisten muistoon sisältyy ennemminkin syvää iloa ja hiljaista varmuutta siitä, että heidän kilvoituksensa on päättynyt hyvin, eikä heidän tarvitse enää kokea ajallisen elämän vaivoja. Jos menetys on tuore, ilo voi peittyä voimakkaan surun alle tullakseen sieltä esiin ajan kuluessa.
Jotkut kokevat pyhäinpäivän raskaaksi juhlapäiväksi, johon liittyy kaipauksen lisäksi ahdistusta, jopa synkkyyttä. Päivä sijoittuu pimenevään vuodenaikaan ja sisältää puhetta kärsimyksestä, kuolemasta ja surusta. Haudoilla käyminen muistuttaa kuoleman lopullisuudesta ja siitä, miten maasta tullut ihminen palaa lopulta maahan.
Pyhäinpäivän kirkollisena aiheena ei kuitenkaan ole kuolema, vaan pyhien yhteys. Tuo näkökulma hälventää synkkyyttä ja surua. Pyhien yhteys merkitsee yhteenkuuluvutta elossa olevien ja jo lepoon päässeiden uskovien kanssa. Molemmat ovat Jumalan seurakunnan jäseniä. Oman kipeytensä pyhäinpäivän viettoon voi tuoda se, jos pois nukkunut läheinen ei ole halunnut eläessään kuulua pyhien yhteyteen.
Suuren Jumalan lapsista koostuvan matkasaaton toinen pää on perillä, toinen vielä matkalla. Moni kokee perille päässeiden esimerkin kannattelevan ja auttavan omassa kilvoituksessa. Tällainen käy ilmi myös tämän lehden haastattelusta, jossa kaksi lastaan menettänyt pariskunta kertoo kaipauksestaan.
”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri” (Matt. 5:12), kehottaa Jeesus pyhäinpäivän evankeliumitekstissä. Kehotus tiivistää sen, miksi pyhäinpäivä on kaipauksesta huolimatta myös ilon päivä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys