Vir­pi Mä­ki­nen

–Vuo­sia sit­ten jou­lun al­la puo­li­so­ni ta­pa­tur­ma ja oma uu­pu­mi­nen ro­mut­ti­vat ker­ta­hei­tol­la per­heem­me pe­ru­sar­jen. Sil­loin saim­me eri­tyi­ses­ti ko­kea ar­jen di­a­ko­ni­aa mo­nel­la eri ta­val­la, muis­te­lee Kat­rii­na Ka­tai­nen, sei­nä­jo­ki­nen 11 lap­sen äi­ti. Sil­loin ys­tä­vät ja su­ku­lai­set toi­vat ruo­kaa, sii­vo­si­vat ja vei­vät lap­sia te­ke­mi­sen pa­riin.

Ka­tai­sel­le on jää­nyt eri­tyi­se­nä mie­leen, kun eräs ys­tä­vä haki koko per­heen tal­vi­vaat­teet pes­tä­väk­si ja pa­laut­ti ne puh­tai­na.

– Nii­tä ei ni­mit­täin ol­lut ihan vä­hän, nau­rah­taa Ka­tai­nen.

Hän muis­te­lee, mi­ten joku sel­vit­ti pi­kai­ses­ti lap­sil­le päi­vä­ko­ti­pai­kat ja yk­si nuk­kui mon­ta yö­tä las­ten kans­sa, et­tä hän sai it­se nuk­kua pi­ha­sau­nan par­vel­la. Lii­kut­ta­vaa oli, mi­ten puo­li­son työ­ka­ve­rit ke­rä­si­vät ra­haa ja hank­ki­vat toi­vei­den mu­kai­set lah­jat jo­kai­sel­le lap­sel­le. Ka­tai­nen ker­too, et­tei täl­lais­ta ko­ke­mus­ta voi kos­kaan unoh­taa ja et­tä eri­tyi­ses­ti sen muis­taa ai­na jou­lun al­la. Hän on var­ma, et­tä lah­jo­jen os­ta­jat­kin muis­ta­vat.

– Koen, et­tä mei­tä kan­na­tel­tiin tuol­loin kai­kel­la ta­val­la, ker­too Ka­tai­nen ja jat­kaa, et­tä on jää­nyt eri­tyi­nen läm­pö nii­tä ih­mi­siä koh­taan, jot­ka sil­loin oli­vat jol­la­kin ta­paa hei­dän elä­mäs­sään mu­ka­na.

Ka­tai­nen ajat­te­lee, et­tä sil­loin kun akuut­ti krii­si­ti­lan­ne on pääl­lä, ei ihan edes ym­mär­rä, mitä ym­pä­ril­lä ta­pah­tuu. Vas­ta myö­hem­min hän on al­ka­nut miet­tiä, mi­ten mo­nen­lais­ta apua he sai­vat­kaan.

– Kun akuu­tis­ta krii­sis­tä on pääs­ty yli, avun vas­taa­not­ta­mien on tun­tu­nut kiu­sal­li­sel­ta. On tul­lut tun­ne, et­tä yri­te­tään nyt pär­jäil­lä omik­seen ja et­tä joku muu var­mas­ti tar­vit­si apua enem­män kuin me, poh­tii Ka­tai­nen.

Hä­nen mie­les­tään on hyvä muis­taa, et­tä ai­na ”ha­po­kas­ta” elä­män­ti­lan­net­ta elä­vä ei kai­paa vält­tä­mät­tä konk­reet­tis­ta apua. Kuun­te­le­vat kor­vat saat­ta­vat riit­tää.

Avun saa­mi­nen on syn­nyt­tä­nyt ha­lun aut­taa. Ka­tai­nen on­kin it­se tar­jon­nut apua toi­sil­le akuu­teis­sa krii­si­ti­lan­teis­sa ole­vil­le per­heil­le lap­sia hoi­ta­mal­la ja ruo­ka-apua tar­jo­a­mal­la. Hän on voi­nut hyö­dyn­tää myös omaa hoi­ta­jan am­mat­ti­aan aut­ta­es­saan sai­ras­tu­nut­ta tut­ta­vaa hä­nen sai­rau­ten­sa hoi­dos­sa.

– Muu­ta­man ker­ran olen mak­sa­nut kau­pas­sa edel­lä ole­van os­tok­set, kun hä­nen ra­han­sa ei­vät ole­kaan riit­tä­neet. Sel­lai­ses­ta tu­lee it­sel­le hyvä mie­li, ker­too Ka­tai­nen.

Hän kan­nus­taa­kin kat­so­maan ym­pä­ril­leen. On­ko sii­nä lä­hel­lä joku, joka tar­vit­si­si apua?

– Ai­na voi ky­syä, kuin­ka voi­sin aut­taa ja ker­toa, et­tä on käy­tet­tä­vis­sä, Ka­tai­nen eh­dot­taa.

Avun ei tar­vit­se ol­la suur­ta ei­kä or­ga­ni­soi­tua. Jo­kai­nen voi kul­kea toi­sen rin­nal­la. On hyvä muis­taa, et­tä di­a­ko­nia on täy­sin pyy­tee­tön­tä. Avun­saa­jan ei tar­vit­se jää­dä kii­tol­li­suu­den­vel­kaan.

Omas­ta ko­ke­muk­ses­taan Ka­tai­nen vink­kaa, et­tä vaik­ka on fik­sua ky­syä, mil­lais­ta apua toi­nen tar­vit­see, jos­kus voi myös yl­lät­tää. Ko­vin pal­jon ei voi men­nä pie­leen, jos vie ruo­kaa. Ai­na­kin lap­si­per­heis­sä sii­tä ilah­du­taan mel­ko var­mas­ti. Oi­kein eri­tyi­ses­ti Ka­tai­nen kan­nus­taa huo­mi­oi­maan lap­set. Heil­le voi vie­dä jo­tain haus­kaa tai mah­dol­lis­taa, et­tä lap­set pää­se­vät te­ke­mään jo­tain ki­vaa.