Teks­ti: Brett Ni­ku­la, kään­nös: Sirk­ka-Lii­sa Lei­no­nen

Kun pu­hum­me ma­sen­nuk­ses­ta ja muis­ta psyyk­ki­sis­tä sai­rauk­sis­ta, mei­dän on hyvä muis­taa, et­tä mie­len­ter­vey­teem­me vai­kut­ta­vat sekä oma per­soo­nal­li­suu­tem­me et­tä ko­ke­mam­me asi­at. Ke­hom­me bi­o­lo­gia, aja­tuk­sem­me ja elä­mäm­me ih­mis­suh­teet (van­hem­mat, per­he, ys­tä­vät, rak­kaus­suh­teet) kie­tou­tu­vat toi­siin­sa ja vai­kut­ta­vat mei­hin. Ja kaik­ki tämä on Ju­ma­lan kä­sis­sä. "Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen" (Ps. 139: 13,14).

Ju­ma­la loi mei­dät tätä maa­il­maa var­ten an­ta­en meil­le jär­ke­vän mie­len ja toi­mi­van ke­hon, mut­ta sa­mal­la hän myös loi mei­dät tai­vas­ta var­ten. Tääl­lä maa­il­mas­sa meil­lä voi ol­la ter­vey­den ja mie­len haas­tei­ta, mut­ta maal­li­nen elä­mä ei ole kai­ken lop­pu. "Me tie­däm­me, et­tä koko luo­ma­kun­ta yhä huo­kaa ja vai­ke­roi syn­ny­tys­tus­kis­sa. Ei­kä vain luo­ma­kun­ta, vaan myös me, jot­ka – – huo­kai­lem­me odot­ta­es­sam­me Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mis­tä, ruu­miim­me lu­nas­ta­mis­ta va­paak­si." (Room. 8:22, 23.)

Ku­ten ame­rik­ka­lai­ses­sa sii­o­nin lau­lus­sa 597 sa­no­taan:

Here I must toil and tra­vail, oft we­a­ry and op­p­res­sed;

but there my God shall lead me to ever­las­ting rest.

(Tääl­lä teen työ­tä ja pon­nis­te­len uu­pu­nee­na ja taak­ko­jen al­la, mut­ta siel­lä Ju­ma­la­ni vie mi­nut ian­kaik­ki­seen le­poon.)

Meil­lä voi ol­la ko­et­te­le­muk­sia elä­mäm­me eri vai­heis­sa, jot­kut jopa koko elä­män mit­tai­sia. Ei ole pa­rem­paa paik­kaa nii­den kans­sa kamp­pai­le­mi­seen kuin Ju­ma­lan lap­si­lau­ma, mis­sä meis­tä huo­leh­di­taan sekä fyy­si­ses­ti et­tä, mikä vie­lä tär­ke­äm­pää, hen­gel­li­ses­ti. Mat­ka­ys­tä­vien hoi­dos­sa pys­tym­me Ju­ma­lan ar­mos­ta heik­koi­na­kin pi­tä­mään kiin­ni Ju­ma­lan lap­sen ni­mes­tä:

I’ve met with storms and dan­ger e’en from my ear­ly ye­ars,

with ene­mies and conf­licts, with figh­tings and with fe­ars.

There’s not­hing here that tempts me to wish a lon­ger stay,

so I must has­ten for­ward, no hal­ting or de­lay.

(Olen ko­ke­nut myrs­ky­jä ja vaa­ro­ja nuo­res­ta saak­ka, koh­dan­nut vi­hol­li­sia ja rii­to­ja, tais­tel­lut ja pe­län­nyt. Mi­kään ei hou­ku­ta mi­nua vii­py­mään tääl­lä, sik­si kii­ruh­dan eteen­päin py­säh­ty­mät­tä ja vii­vyt­te­le­mät­tä.)

Näis­sä sa­nois­sa kai­kuu ikä­vä tai­vaa­seen, mis­sä su­rut lop­pu­vat ja ilo al­kaa. "Kun van­hurs­kaat huu­ta­vat apua, Her­ra kuu­lee ja pe­las­taa hei­dät kai­kes­ta hä­däs­tä" (Ps. 34:18). Ja lo­pul­ta "Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut." (Ilm. 21:4.)

Kun va­el­lam­me tääl­lä taak­ko­ja kan­ta­en, kai­paam­me Ju­ma­lan kut­sua ko­tiin. "Ole us­kol­li­nen kuo­le­maan as­ti, niin minä an­nan si­nul­le voi­ton­sep­pe­leek­si elä­män" (Ilm. 2:10).

Lau­lun sa­noit­ta­jan kans­sa tun­nus­tam­me:

There still my thoughts are dwel­ling, / ’tis there I long to be;

come, Lord, and call Thy ser­vant / to bles­sed­ness with Thee.

Come, bid my toils be en­ded, / let all my wand’rings ce­a­se;

call from the wa­y­si­de lod­ging / to Thy sweet home of pe­a­ce.

(Siel­lä ovat aja­tuk­se­ni, sin­ne kai­paan. Tule, Ju­ma­la, ja kut­su pal­ve­li­ja­si siu­nat­tuun le­poon kans­sa­si. Tule ja pää­tä uu­ras­tuk­se­ni, sal­li har­hai­lu­ni lop­pua, kut­su mi­nut tien­var­ren ma­jois­ta iha­naan ko­din rau­haan.)

Ker­ran mie­len­kin tais­te­lut lak­kaa­vat. Mut­ta jo tääl­lä elä­es­säm­me saam­me kään­tyä Loh­dut­ta­jan puo­leen. Maan pääl­tä ei löy­dy sen suu­rem­paa rau­haa kuin se, min­kä Jee­sus an­taa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mis­sa. "Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von" (Matt. 11:28).

Tä­män toi­von Ju­ma­la meil­le an­taa. Vaik­ka tääl­lä va­el­lam­me taak­ko­jen al­la, hän vie mei­dät ker­ran ian­kaik­ki­seen rau­haan.

There I shall dwell fo­re­ver, no more a par­ting gu­est,

with all the blood-bought child­ren in ever­las­ting rest.

The pilg­rim toils for­got­ten, the pilg­rim conf­licts o’er,

all earth­ly grief be­hind me, eter­nal joy be­fo­re.

(Sin­ne jään ja siel­lä elän iä­ti ve­rel­lä os­tet­tu­jen las­ten ikui­ses­sa le­vos­sa. Mat­kan työt unoh­tu­vat, va­el­ta­jan vai­vat päät­ty­vät, kaik­ki maal­li­nen mur­he jää taak­se­ni, ikui­nen ilo on edes­sä­ni.)

Al­ku­pe­räi­set lau­lun sa­nat: Paul Ger­hardt 1666, eng­lan­nin­kie­li­set sa­nat: Jane Borth­wick 1858.