Teks­ti: Nina Väns­kä

Olet­ko sa­man­lai­nen kuin minä? Ha­vah­dut­ko heti aa­mun­koit­tees­sa miet­ti­mään, mitä kaik­kea si­nun pi­tää­kään päi­vän ai­ka­na eh­tiä? Muis­ta hank­kia tämä, lä­he­tä se, soi­ta tuon­ne, käy siel­lä, aloi­ta tuo, vii­meis­te­le se. Kal­tai­se­ni var­hai­nen lin­tu yrit­tää nap­sia ma­to­ja enem­män kuin oman osuu­ten­sa.

Ei ih­me, et­tä kun mie­he­ni aa­mul­la ra­ot­taa tois­ta sil­mään­sä ja nä­kee aa­mu­hä­mä­ris­sä sin­ne tän­ne sän­täi­le­vän hah­mon, hän häm­men­tyy vim­mai­ses­ta puu­has­te­lus­ta­ni. Jos­kus hän ky­syy mi­nul­ta, on­ko to­si­aan tar­peen teh­dä se kaik­ki. Mi­tä­pä jos kä­vi­sin vie­lä het­kek­si le­pää­mään ja ot­tai­sin ren­nos­ti.

On hyö­dyl­lis­tä – vaik­ka­kaan ei ko­vin haus­kaa – tör­mä­tä si­vu­lui­sus­sa päin sei­nää ja ko­kea äk­ki­py­säh­dys. Mi­nul­le on muu­ta­man ker­ran käy­nyt niin. Olen polt­ta­nut ren­kais­ta­ni kai­ken ku­min, niin et­tä jäl­jel­le ovat jää­neet vain sa­vu­a­vat van­teet. Kun ih­mi­nen on käyt­tä­nyt kaik­ki re­surs­sin­sa, hän lo­pul­ta kä­per­tyy kyy­ne­leh­ti­väk­si pal­lok­si, joka ei enää pom­pi. Mik­si­hän sel­lai­ses­ta ko­ke­muk­ses­ta on niin vai­kea ot­taa opik­seen?

Kuka aset­taa mi­nul­le kaik­ki nämä ta­voit­teet? Näen kyl­lä syyl­li­sen kas­vot pei­lis­sä, mut­ta mik­si ne kas­vot usein nä­ky­vät kyy­nel­ver­hon läpi? Kirk­kom­me ka­len­te­ris­sa oli erään vuo­den tee­ma­na ”Tut­ki it­se­ä­si”. Kun minä tut­kin it­se­ä­ni Ju­ma­lan pei­lis­sä, näen elä­mäs­sä­ni niin pal­jon tou­hua ja kii­ret­tä, et­tä en edes muis­ta, mi­hin mei­dän tu­li­si Ju­ma­lan luo­mi­na suu­ren­moi­si­na olen­toi­na pyr­kiä.

Kir­ja­hyl­lyt ovat täyn­nä elä­män­tai­to-op­pai­ta, jot­ka oh­jaa­vat mei­tä rau­hoit­ta­vaan mie­tis­ke­lyyn tai opas­ta­vat käyt­tä­mään ra­haa jär­ke­väs­ti. Sil­ti pa­ras mie­len­rau­han opas on maa­il­man eni­ten jul­kais­tu – mut­ta lii­an vä­hän lu­et­tu – kir­ja eli Pyhä Raa­mat­tu. It­se eh­kä ase­tam­me ri­man kor­ke­al­le, mut­ta mitä Raa­mat­tu opet­taa täs­tä? Tie­dän, et­tä se an­taa oh­jei­ta kai­kil­le: lap­sil­le, nuo­ril­le nai­sil­le, van­hoil­le nai­sil­le, nuo­ril­le mie­hil­le, van­hoil­le mie­hil­le, per­heet­tö­mil­le ja les­kil­le. Mi­nul­la on ikää puo­len vuo­si­sa­dan ver­ran, mut­ta en oi­kein tie­dä, pi­täi­si­kö mi­nun luo­ki­tel­la it­se­ni nuo­rek­si vai van­hak­si. En ha­lua ol­la van­ha, mut­ta en tie­tys­ti ole enää nuo­ri­kaan. Si­sim­mäs­sä­ni asu­va lap­si te­kee vie­lä ku­per­keik­ko­ja, vaik­ka kes­ki-ikäi­nen mi­nä­ni hä­din tus­kin muis­taa sen lap­sen ni­men.

Oh­je me­nes­tyk­seen kai­kil­la elä­män alu­eil­la löy­tyy vii­den­nes­tä Moo­sek­sen kir­jas­ta (5. Moos. 28:1–6). Sii­nä ku­va­taan kaik­ki se rik­kaus ja hy­vin­voin­ti, ilo ja siu­naus, jon­ka Ju­ma­la on lu­van­nut omil­leen, jos he va­el­ta­vat hä­nen vii­toit­ta­maan­sa tie­tä.

Raa­mat­tu ke­hot­taa mei­tä ”ra­kas­ta­maan mies­täm­me ja lap­si­am­me, ole­maan puh­tai­ta ja si­vei­tä, hoi­ta­maan hy­vin ko­tim­me” (lue li­sää: Tiit. 2:3–5). Raa­ma­tus­sa ku­va­taan myös hy­veel­li­sen vai­mon omi­nai­suu­det (Sa­nanl. 31:10–17).

Tuo Sa­nan­las­ku­jen luku jat­kuu lu­et­te­le­mal­la li­sää hurs­kaan vai­mon omi­nai­suuk­sia: hän ah­ke­roi päi­vin ja öin, on lem­peä ja aut­taa köy­hiä, vaa­tet­taa hy­vin it­sen­sä ja per­heen­sä, on vah­va ja kun­ni­al­li­nen, vii­sas ja ys­tä­väl­li­nen, las­ten­sa siu­naa­ma ja mie­hen­sä ylis­tä­mä ja niin edel­leen. Lu­et­te­lon lo­puk­si sa­no­taan: ”yli­ver­tai­nen se vai­mo, joka pel­kää Her­raa!” (Sa­nanl. 31:30).

Mie­ti­tään­pä näi­tä oh­jei­ta ja ver­ra­taan sii­hen, mi­ten ny­ky­a­jan nai­sia yleen­sä oh­jeis­te­taan: näy­tä vie­hät­tä­väl­tä, kun­toi­le, ole vah­va, me­nes­ty, hal­lit­se ke­ho­a­si. Tä­mä­hän ero­aa ai­ka pal­jon Raa­ma­tun oh­jeis­ta. Pe­ri­aat­tees­sa Raa­mat­tu ke­hot­taa mi­nua hoi­ta­maan ko­ti­a­ni, mies­tä­ni ja lap­si­a­ni, ole­maan ah­ke­ra, ra­kas­ta­va, hy­vän­tah­toi­nen ja lem­peä. Tur­ha­mai­suu­teen se ei ke­ho­ta mei­tä, ja yk­si mi­nul­le mie­lui­sim­mis­ta raa­ma­tun­koh­dis­ta on­kin en­sim­mäi­ses­sä Pie­ta­rin kir­jees­sä: ” Äl­kää pi­tä­kö tär­ke­ä­nä ul­ko­nais­ta kau­nis­tus­ta…. Tei­dän kau­nis­tuk­sen­ne ol­koon ka­to­a­ma­ton­ta: sa­las­sa ole­va sy­dä­men ih­mi­nen, lem­peä ja sä­vyi­sä hen­ki. Tämä on Ju­ma­lan sil­mis­sä kal­li­sar­vois­ta.” (1. Piet. 3:3–4).

Ju­ma­la it­se asi­as­sa pyy­tää meil­tä hy­vin vä­hän. Hän aset­taa meil­le var­sin koh­tuul­li­set ta­voit­teet. Mi­ten minä siis oi­ke­as­taan toi­min? Kun aa­mul­la hyp­pään kun­to­pyö­rän sa­tu­laan, mi­nun kan­nat­tai­si muis­taa, et­tä vaik­ka lii­kun­ta on­kin ter­veel­lis­tä, Ju­ma­la ei las­ke ku­lu­tet­tu­ja ka­lo­rei­ta. On toki hyvä teh­dä tun­ti­suun­ni­tel­mat en­nal­ta val­miik­si, mut­ta Ju­ma­la ei ole­ta mi­nun te­ke­vän nii­tä sun­nun­tai-il­ta­na. Raa­mat­tu roh­kai­see mei­tä ky­läi­le­mään ys­tä­vien luo­na, mut­ta tuo­re pul­la ei ole Ju­ma­lan teh­tä­vä­lis­tal­la. Vaik­ka mei­dän tu­lee pi­tää huol­ta ko­dis­tam­me, Ju­ma­laa ei hait­taa, vaik­ka ver­ho­jen ja soh­va­tyy­ny­jen vä­rit vä­hän rii­te­le­vät. Vaik­ka hius­ten kans­sa tus­kai­le­mi­nen tai vaat­tei­den vaih­te­lu en­nen seu­roi­hin läh­töä ei ole­kaan var­si­nai­ses­ti syn­tiä, se ei ole mi­ten­kään hyö­dyl­lis­tä ei­kä tar­peel­lis­ta… tur­ha­mai­suut­ta­ko? Lap­set täy­tyy tie­tys­ti vaa­tet­taa, mut­ta merk­ki­vaat­teet ei­vät ole vält­tä­mät­tö­miä. Ruu­an­lait­to on eh­dot­to­man tar­peel­lis­ta, mut­ta Ju­ma­la ei pa­has­tu, jos kas­tik­kees­sa on kok­ka­rei­ta tai tar­joi­lu­as­ti­at ovat eri sar­jaa kuin lau­ta­set. Per­hees­tä huo­leh­ti­mi­nen ei tar­koi­ta, et­tä mi­nun pi­täi­si käy­dä tie­tyis­sä kau­pois­sa han­ka­lan mat­kan pääs­sä tai kus­ka­ta lap­sia har­ras­tuk­siin joka toi­nen il­ta. Ju­ma­la ei var­maan­kaan ar­vos­ta stres­saan­tu­nut­ta emän­tää, lap­si­aan lai­min­lyö­vää äi­tiä tai vai­moa, jol­la ei ole kos­kaan ai­kaa mie­hel­leen. En myös­kään us­ko, et­tä muo­ti­far­kut ja kor­ke­a­kor­koi­set san­daa­lit te­ki­si­vät eri­tyi­sen vai­ku­tuk­sen Luo­jaa­ni. Mitä oli­vat­kaan ne piir­teet, joi­ta hän ar­vos­ti? Hy­vän­tah­toi­nen? Hil­jai­nen? Lem­peä? Koh­tuul­li­nen? Hurs­kas? Työ­te­li­äs? Vaik­ka mi­nul­la oli­si ne kor­ko­ken­gät­kin, en täyt­täi­si noi­ta ta­voit­tei­ta.

Mi­nua no­lot­taa. Näyt­tää sil­tä, et­tä olen­kin poi­mi­nut omat ta­voit­tee­ni leh­tien si­vuil­ta. Tai­sin to­si­aan tar­vi­ta tätä poh­din­ta­het­keä.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce of Zion -leh­des­sä lo­ka­kuus­sa 2023.