Teks­ti: Bob Nie­me­la

Kun eräät nuo­ret oli­vat kä­vel­len tu­tus­tu­mas­sa suu­reen kau­pun­kiin, he pää­tyi­vät ka­dul­le, jos­sa heis­tä al­koi tun­tua, et­tä pai­kal­la­o­li­jat seu­ra­si­vat ja ar­vi­oi­vat hei­tä ryös­tö­ai­keis­sa. He hi­das­ti­vat kul­ku­aan ja tark­kai­li­vat yhä huo­les­tu­neem­pi­na ym­pä­ris­tö­ään. Ret­ken ve­tä­jä rau­hoit­te­li hei­tä, ke­hot­ti kä­ve­le­mään mää­rä­tie­toi­ses­ti ja kat­so­maan suo­raan me­no­suun­taan. Tämä aut­toi, ja he pää­si­vät pois alu­eel­ta lom­pa­kot tal­lel­la.

Joka päi­vä me kaik­ki lii­kum­me mah­dol­li­ses­ti vaa­ral­li­sil­la kul­ma­kun­nil­la, kun lu­em­me net­tiu­u­ti­sia tai so­me­vies­te­jäm­me. Jos meil­lä pu­he­lin­ta ava­tes­sam­me on mie­les­säm­me suun­ni­tel­ma, pää­sem­me yleen­sä tur­val­li­ses­ti sin­ne, min­ne ha­lu­sim­me­kin men­nä. Mut­ta jos har­hai­lem­me pää­mää­rät­tä, jou­dum­me hel­pos­ti val­hei­den pää­mie­hen maa­li­tau­luk­si. Hän ei ha­lua ra­ho­jam­me. Hän ha­lu­aa jo­ta­kin suun­nat­to­mas­ti ar­vok­kaam­paa eli kuo­le­mat­to­man sie­lum­me.

Nuo­re­na poi­ka­na 1990-lu­vul­la kuu­lin ko­ti­sii­o­nis­sa­ni alus­tuk­sen me­di­an tu­le­vai­suu­des­ta. Sii­hen ai­kaan säh­kö­pos­ti oli vie­lä uu­si asia, ja jos ih­mi­nen käyt­ti sel­lai­sia sa­no­ja kuin Com­pu­Ser­ve ja AOL, hän oli ai­ka­moi­nen eks­pert­ti. Joku en­nus­ti sil­loin, et­tä te­le­vi­sio oli­si jo­na­kin päi­vä­nä van­ha­nai­kai­nen, kos­ka me­di­a­si­säl­tö vä­lit­tyi­si no­pe­am­min tie­to­ko­nei­den ja mat­ka­pu­he­li­mien kaut­ta. Jo­kai­nen sai­si käyt­töön­sä ra­joit­ta­mat­to­man mää­rän ha­lu­a­maan­sa me­di­a­si­säl­töä, jota voi­si hyö­dyn­tää omas­sa ai­ka­tau­lus­saan. Tätä oli sii­hen ai­kaan vai­kea edes ku­vi­tel­la. Nyt mei­dän ei tar­vit­se ku­vi­tel­la, kos­ka se on meil­le jo­ka­päi­väis­tä to­del­li­suut­ta.

Apos­to­li Jo­han­nes va­roit­taa: ”Äl­kää ra­kas­ta­ko maa­il­maa, äl­kää sitä, mikä maa­il­mas­sa on. Jos joku ra­kas­taa maa­il­maa, Isän rak­kau­del­la ei ole hä­nes­sä si­jaa. Sil­lä mitä kaik­kea maa­il­mas­sa on­kin, ruu­miin ha­lut, sil­mien pyy­teet ja mah­tai­le­va elä­mä, se kaik­ki on maa­il­mas­ta, ei Isäs­tä.” (1. Joh. 2: 15–16.) In­ter­net sel­lai­se­na kuin sen tun­nem­me tar­jo­aa enem­män ruu­miin ha­lu­ja, sil­mien pyy­tei­tä ja mah­tai­le­vaa elä­mä kuin osaan edes ku­vi­tel­la. Sie­lun­vi­hol­li­nen on hyö­ty­nyt suu­res­ti, kun sil­lä on täl­lai­nen työ­ka­lu käy­tös­sään.

Jos mi­nul­la on suun­ni­tel­ma, kun me­nen net­tiin, pys­tyn vält­tä­mään tas­ku­var­kaat. Jos ker­ron it­sel­le­ni, et­tä käyn vain kat­so­mas­sa sää­tie­do­tuk­sen, on­nis­tun pa­rem­min py­sy­mään ta­voit­tees­sa­ni. Jos taas avaan pu­he­li­men il­man suun­ni­tel­maa, huo­maan se­lai­le­va­ni si­vus­to­ja sat­tu­man­va­rai­ses­ti. Al­go­rit­mit ovat op­pi­neet, mitä mie­lel­lä­ni kat­se­len ja tar­jo­a­vat au­liis­ti so­pi­vaa si­säl­töä.

Olet eh­kä kuul­lut sa­non­nan ”Olet sitä mitä syöt”. Tämä pä­tee myös sii­hen, mitä kuun­te­lem­me ja kat­se­lem­me. Jon­kin ai­kaa sit­ten in­nos­tuin lu­ke­maan klas­sik­ko­kir­ja­sar­jaa, jota olin edel­li­sen ker­ran lu­ke­nut ylä­kou­lui­käi­se­nä. Häm­mäs­tyin, kun ta­ju­sin, kuin­ka vah­vas­ti tuo kir­ja­sar­ja oli muo­van­nut elä­män var­rel­la omak­su­mi­a­ni aja­tuk­sia ja nä­ke­myk­siä. Kun nuo­re­na luin noi­ta kir­joa, en us­ko­nut saa­va­ni niis­tä mi­tään vai­kut­tei­ta. Ih­met­te­len­pä, mi­ten ny­ky­päi­vän me­di­a­si­säl­tö muok­kaa tu­le­vaa mi­nuut­ta­ni.

Kuin­ka hyvä on­kaan ku­lut­taa sel­lais­ta me­di­aa, joka vah­vis­taa ja vir­kis­tää us­ko­am­me! On siu­naus, et­tä meil­le on tar­jol­la niin pal­jon hy­vää ma­te­ri­aa­lia. Mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä sitä, mi­ten tek­no­lo­gia ke­hit­tyy tai mil­tä yh­teis­kun­ta tu­le­vai­suu­des­sa näyt­tää, kun meil­lä on se lap­sel­li­nen us­ko, joka us­ko­vai­sil­la on ol­lut kaut­ta ai­ko­jen. ”Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” (Matt. 6:34.)

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce of Zion -leh­des­sä maa­lis­kuus­sa 2024.