Lori Loukusa
Nyt kun hengellinen jakautuminen on vienyt ihmisiä pois Jumalan valtakunnasta, huomaan pohtivani, miten on mahdollista, että niin monet menivät harhaan. Sydämeni itkee niiden kohtaloa, jotka valitsivat uuden polun, monet heistä läheisiä ja rakkaita ystäviä. Toisaalta ihmettelen, miten Jumala onkaan antanut armon kaltaiselleni syntiselle, joka ymmärtää niin vähän, ja on sallinut minun pysyä kaidalla taivaan tiellä. Tunnen suurta surua ja murhetta ja toisaalta käsittämätöntä uskomisen iloa melkeinpä yhtä aikaa.
Näinä aikoina olen myös muistellut 50 vuoden takaisia tapahtumia, jolloin edellinen eriseura lähti Jumalan valtakunnasta. Olin silloin vasta teini-ikäinen. Siihen saakka perheeni oli käynyt seuroissa ja raamattuluokassa kotiseurakunnassamme. Tapasimme usein uskovaisia joko meillä tai heidän kodeissaan. Ajat olivat kuitenkin vaikeat. Hempeys oli hiipinyt Jumalan valtakuntaan ja tarttunut seurakuntamme yksittäisiin jäseniin ja perheisiin. Se tarttui myös minun perheeseeni ja minuun itseenikin. Kävin seuroissa ja minulla oli hyviä uskovaisia ystäviä, mutta samaan aikaan kuuntelin kevyttä musiikkia ja kiinnostuin kilpaurheilusta. En pannut syntiä pois.
Kun Jumala puhdisti seurakuntaansa, ne jotka eivät uskoneet tavallamme jäivät eriseuraan. Olin 15-vuotias. Yksi rakas ystäväni ja hänen perheensä jättivät seurakuntamme. Ystävä vain hävisi äkkiä elämästäni ilman että ehdin edes hyvästellä häntä. Sielunvihollinen oli houkuttelemassa minunkin vanhempiani väärälle tielle, mutta muistan, kuinka äitini kysyi neuvoa monilta ihmisiltä – hän halusi tietää mikä oli oikein. Jumala vastasi totuudella ja salli vanhempieni pysyä valtakunnassaan.
Vuosien varrella olen useasti ihmetellyt, miksi Jumala säästi minut. En silloin vielä ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, ja olisin aivan helposti voinut eksyä väärälle tielle. Uskon kuitenkin, että Jumala näki sydämeeni. Vaikka minulla oli vaikeaa, halusin olla uskovainen ja päästä kerran taivaaseen. Hän oli kärsivällinen kanssani ja opetti minulle, kuinka kallista on pystyä panemaan synti pois ja uskoa evankeliumi. Hän siunasi minua rakkaalla uskovaisella ystävällä, joka on ystäväni vielä tänäkin päivänä. Vain kaksi vuotta eriseuran jälkeen kävin ystävieni kanssa länsirannikolla ja tapasin mieheni, josta tuli läheisin saattomieheni uskon tiellä.
Rukoilemme niiden puolesta, jotka nyt lähtivät, ja myös niiden puolesta, jotka tekevät vielä matkaa uskovaisten mukana vastahakoisella mielellä. Jotkut saattavat ajatella, että tässä on vain kaksi ryhmää, joiden välillä on pieniä eroja, tai että henkilökemiat eivät kohtaa. He sanovat, että jos nämä ristiriidat hoidettaisiin, kaikki selviäisi. Se ei ole totta, mutta vihollinen on kutonut niin hienon verkon, että se saa asiat näyttämään siltä. Noiden kahden ryhmän välinen ero on itse asiassa suunnattoman suuri. Se on sama kuin ero valon ja pimeyden välillä, ero ikuisen kadotuksen ja iankaikkisen taivaan ilon välillä. Ihminen, jolla on väärä henki, ei voi samanaikaisesti omistaa Jumalan todellista pyhää henkeä, joka johtaa, opastaa ja yhdistää. Eriseura on vakava ja surullinen asia. Suurin osa niistä, jotka menivät 1970-luvulla eriseuraan, ovat edelleen siellä. Sinne ovat jääneet useimmat heidän jälkeläisistäänkin. Vain muutamat on Jumala kutsunut takaisin.
Tiedämme, että Jumala yksin antaa uskon. Hän antaa ymmärryksen tahtonsa mukaan. Hän antaa elämän ja taivastoivon. Rukoilen, että Kristuksen evankeliumi ja hänen elävä seurakuntansa pysyisivät aina rakkaina minulle. Rukoilen myös, että hän vielä kutsuisi eksyneitä takaisin valtakuntaansa. Jumala tuntee ihmisten sydämet ja voi avata sokeat silmät näkemään. Kaikki on hänen kädessään.
Teksti on julkaistu Voice of Zionin kolumnina maaliskuussa 2023.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys