Ola­vi Val­li­vaa­ra

Ih­mi­sen elä­mään kuu­luu ko­et­te­le­muk­set, ha­lu­sim­me nii­tä tai em­me. Sel­lai­sia voi­vat ol­la esi­mer­kik­si oma sai­raus tai lä­hei­sen ih­mi­sen kuo­le­ma. Elä­män­koh­ta­lo­jen kes­kel­lä jou­dum­me py­säh­ty­mään ja ky­sy­mään: Mi­täs nyt? Kuin­ka pää­sen täs­tä eteen­päin?

Us­kon ko­et­te­le­muk­set kuu­lu­vat elä­mään ja sa­no­taan, et­tei ko­et­te­le­ma­ton­ta us­koa ole ole­mas­sa. Kun kaik­ki elä­mäs­sä me­nee hy­vin, ajat­te­lem­me, et­tä se on Ju­ma­lan siu­naus­ta, niin kuin se on­kin. Voi ol­la vai­kea ym­mär­tää, et­tä Ju­ma­la sal­lii myös ko­et­te­le­muk­set ja nii­hin­kin kät­key­tyy Ju­ma­lan sa­lat­tu siu­naus. Kuin­ka moni ih­mi­nen on saa­nut löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tai on tul­lut us­kos­sa vah­vis­te­tuk­si ko­et­te­le­mus­ten kaut­ta?

Apos­to­li Paa­va­li ke­hot­taa tut­ki­maan it­se­ään: ”Tut­ki­kaa it­se­än­ne, olet­te­ko us­kos­sa. Pan­kaa it­sen­ne ko­et­teel­le. Et­te­kö huo­maa, et­tä Jee­sus Kris­tus on tei­dän kes­kel­län­ne? El­lei niin ole, et­te sel­viy­dy ko­e­tuk­ses­ta. Toi­von, et­tä saat­te huo­ma­ta mei­dät ko­e­tuk­sen kes­tä­väk­si.” (2. Kor. 13:5–6.) Jee­sus opet­ti ru­koi­le­maan: ”Älä­kä saa­ta mei­tä kiu­sauk­seen.”

Ju­ma­la ei kiu­saa ih­mis­tä. Mei­tä kiu­saa sie­lun­vi­hol­li­nen, oma li­ham­me ja tämä maa­il­ma. Ne viet­te­le­vät mei­dät syn­tiin, epä­us­koon ja epä­toi­voon.

Apos­to­li Pie­ta­ri kir­joit­taa: ”Sik­si te rie­muit­set­te, vaik­ka nyt jou­dut­te­kin jon­kin ai­kaa kär­si­mään mo­nen­lai­sis­sa ko­et­te­le­muk­sis­sa. Kul­ta­kin ko­e­tel­laan tu­les­sa ja on­han tei­dän us­kon­ne pal­jon ar­vok­kaam­paa kuin ka­to­a­va kul­ta. Ko­et­te­le­muk­sis­sa tei­dän us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si, ja sii­tä koi­tuu Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä ylis­tys­tä, kirk­kaut­ta ja kun­ni­aa.” (1. Piet. 1:6–8.)

Mart­ti Lut­her se­lit­tää tätä koh­taa: ”Kul­ta, joka tu­les­sa ko­e­tel­laan ver­ra­taan us­kon ko­et­te­le­mi­seen kiu­sauk­sen ja kär­si­mi­sen kaut­ta. Tuli ei vä­hen­nä kul­taa; se vaan puh­dis­taa kul­lan ja te­kee sen kirk­kaak­si, niin et­tä kaik­ki kuo­na sii­tä eri­ää.”

Ju­ma­la ko­et­te­lee ih­mis­ten us­koa: olem­me­ko hä­nel­le kuu­li­ai­sia ja ha­lu­am­me­ko py­syä puh­taas­sa Ju­ma­lan sa­nas­sa?

Lut­her se­lit­tää vie­lä: ”Kris­til­li­sen elä­män lai­ta on niin, et­tä se ai­na pa­ra­nee ja tu­lee puh­taam­mak­si. Ru­vet­tu­am­me us­ko­maan evan­ke­liu­min saar­naa tu­lem­me hurs­kaik­si, ja sil­loin alam­me puh­dis­tua, mut­ta niin kau­an kuin vie­lä li­has­sa asum­me, em­me ikä­nä tai­da oi­kein puh­taik­si tul­la.”

Moo­sek­sen kaut­ta Ju­ma­la on il­moit­ta­nut, mik­si hän ko­et­te­lee kan­saan­sa: ”Her­ra tei­dän Ju­ma­lan­ne, ko­et­te­lee tei­tä näin saa­dak­seen tie­tää ra­kas­tat­te­ko hän­tä koko sy­dä­mes­tän­ne ja koko sie­lus­tan­ne” (5. Moos. 13:4).

Sil­loin, kun jou­dum­me kär­si­mään mo­nen­lai­sis­sa ko­et­te­le­muk­sis­sa us­kom­me täh­den, saam­me rie­mui­ta. Mei­dän us­kom­me to­de­taan ai­dok­si ja sii­tä koi­tuu Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä ylis­tys­tä, kirk­kaut­ta ja kun­ni­aa (Jaak. 1:6–7).

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa ko­et­te­le­muk­sis­sa luot­taa sii­hen, et­tä Her­ra on lu­pauk­sen­sa mu­kaan hä­nen kans­saan niis­sä­kin elä­män het­kis­sä lu­pauk­sen­sa mu­kaan: ”Ja kat­so minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20).

Läh­de: Mart­ti Lut­her, Py­hän Pie­ta­rin epis­to­lat se­li­tyk­sil­lä, Rau­man kir­ja­pai­no 1897.