Kaik­keen mitä teem­me, jää pala sy­dä­mes­täm­me. Ym­py­rä sul­keu­tuu. Kol­me vuot­ta on ku­lu­nut, mat­ka­ni blo­gis­ti­na on päät­ty­mäs­sä ja on ai­ka py­säh­tyä het­kek­si sen ää­rel­le, mitä on ta­pah­tu­nut.

Läh­din kir­joit­ta­jak­si va­kuut­tu­nee­na sii­tä, et­tä olen täy­sin kel­vo­ton kir­joit­ta­ja. Aja­tus kui­ten­kin kieh­toi ja läh­din mat­kal­le, kun en roh­jen­nut sii­tä kiel­täy­ty­ä­kään. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­len tuo epä­röin­ti ja epä­var­muus oli­vat eh­kä pa­ras­ta läh­tö­ai­nes­ta täl­le mat­kal­le. Se on juu­ri sitä, mis­tä teks­ti­ni ovat syn­ty­neet: asi­oi­den poh­din­nas­ta.

Kai­kes­ta mitä teem­me, opim­me myös uut­ta. Olen op­pi­nut kir­joit­ta­maan blo­ge­ja omal­la ta­val­la­ni, omal­la ää­nel­lä­ni. Teks­ti­ni ovat ol­leet osit­tain hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sia. Ne ovat syn­ty­neet sii­nä het­kes­tä, kun olen is­tu­nut alas kir­joit­ta­maan sii­tä, mitä kul­loin­kin on ol­lut sy­dä­mel­lä. En ole oi­ke­as­taan osan­nut en­kä ky­en­nyt suun­nit­te­le­maan kir­joi­tuk­sia etu­kä­teen. Niin­kin voi kir­joit­taa.

Kai­kes­ta en ole voi­nut kir­joit­taa. Ku­ten tois­ten ih­mis­ten ki­vuis­ta ja vai­keuk­sis­ta. It­ses­tä­ni olen kui­ten­kin pal­jas­ta­nut haa­voit­tu­via koh­tia, kes­ke­ne­räi­syyt­tä ja epä­var­muut­ta. Joku on osoit­ta­nut avoi­muut­ta­ni koh­taan myös epäi­ly­jä: ha­lu­at­ko oi­ke­as­ti ol­la noin avoin?

Olen op­pi­nut, et­tä haa­voit­tu­vuus ei ole heik­kous, vaan yh­tey­den mah­dol­lis­ta­ja. Toi­sen heik­kou­den edes­sä meil­le avau­tuu mah­dol­li­suus kat­soa sil­miin myös omaa haa­voit­tu­vuut­tam­me. Juu­ri toi­sen sä­rö­jen ää­rel­lä oma in­hi­mil­li­syys voi tul­la nä­ky­väk­si ja kos­ke­te­tuk­si.

Ar­mol­li­suus it­seä koh­taan on mo­nel­le meis­tä vai­kea paik­ka. Vaa­dim­me usein it­sel­täm­me enem­män kuin ke­nel­tä­kään muul­ta. Te­ra­peut­ti­na olen pyy­tä­nyt mo­nia kat­so­maan omaa ti­lan­net­taan ikään kuin si­vus­ta ja ky­sy­mään: mitä sa­noi­sit toi­sel­le ih­mi­sel­le sa­mas­sa ti­lan­tees­sa? Ha­vah­dun tois­tu­vas­ti sii­hen, et­tä jos ky­syn sa­maa it­sel­tä­ni, löy­dän se­li­tyk­siä, mik­si mi­nun pi­täi­si jak­saa enem­män, tun­tea vä­hem­män, toi­mia ai­na jär­ke­väs­ti ja pär­jä­tä yk­sin.

Olen vii­meis­ten vuo­sien ja nii­den tuo­mien vai­keuk­sien myö­tä ope­tel­lut ar­mol­li­suut­ta uu­del­la ta­val­la. Olen käy­nyt asi­as­ta kes­kus­te­lua myös ys­tä­vie­ni kans­sa ja sen pe­rus­teel­la to­den­nut, et­tä en ole vie­lä op­pi­nut sitä riit­tä­väs­ti.

Vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na olen ope­tel­lut ar­mol­li­suut­ta it­se­ni li­säk­si va­paa­eh­tois­työn mer­keis­sä mui­den kans­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työt ku­ten muut­kin va­paa­eh­tois­työt tar­vit­se­vat ra­ken­tei­ta ja raa­me­ja, mut­ta nii­den kes­kel­lä tar­vi­taan myös jous­ta­vuut­ta ja lem­peyt­tä. Ta­sa­pai­non et­si­mi­nen näi­den vä­lil­lä on ol­lut op­pi­mi­sen paik­ka. Eh­kä juu­ri sik­si ar­mol­li­suus on nous­sut yhä kes­kei­sem­mäk­si tee­mak­si: mi­ten ol­la ar­mol­li­nen toi­sil­le ja sa­mal­la it­sel­leen niin, et­tä asi­at tu­le­vat teh­dyik­si riit­tä­vän hy­vin?

Joh­ta­mis­ta va­paa­eh­tois­työn ken­täl­lä il­man muo­dol­lis­ta työn­joh­to-oi­keut­ta oli­si kiin­nos­ta­va poh­tia li­sää­kin. Se voi­si ol­la ai­van oman blo­gi­teks­tin­sä ai­he. Mut­ta kos­ka näi­hin ai­koi­hin vuo­des­ta kes­kus­tel­laan myös ero­vuo­roi­suuk­sis­ta, ai­on käyt­tää täs­sä koh­taa oma­ni blo­gi­kir­joit­ta­ja­na. Joku sään­tö­jä­ni tar­kas­ti lu­ke­nut voi­si to­de­ta, et­tei jat­ko­kau­del­le mah­dol­li­suut­ta oli­si ol­lut­kaan.

Nyt, kun tämä blo­gi­mat­ka­ni päät­tyy, tun­tuu kuin pa­lai­sin jäl­leen sii­hen al­ku­pe­räi­seen aja­tuk­seen: opet­te­len sa­no­maan kyl­lä – mut­ta yhä enem­män opet­te­len myös ar­mol­li­suut­ta. Jos­kus tär­kein ”kyl­lä” on se, joka ra­ken­taa ja jos­kus tär­kein ”ei” on se, joka suo­je­lee. "Ol­kaa ar­mah­ta­vai­sia, niin kuin tei­dän Isän­ne on ar­mah­ta­vai­nen” (Luuk. 6:36).

Kii­tos, et­tä olet­te ol­leet mu­ka­na. Jää­kää Ju­ma­lan rau­haan.