Ris­to Ala­kärp­pä

Kris­til­li­seen us­koon so­pii hy­vin elää so­vus­sa tois­ten ih­mis­ten kans­sa. Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­sia ke­ho­tet­tiin toi­mi­maan sen kau­pun­gin par­haak­si, mis­sä he asu­vat (Jer. 29).

Kris­ti­tyt ovat van­has­taan osal­lis­tu­neet yh­teis­kun­nal­li­seen toi­min­taan, kun­ni­oit­ta­neet esi­val­taa (Room. 13) ja ru­koil­leet oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja rau­han puo­les­ta maa­il­mas­sa. Kris­til­li­ses­sä us­kos­sa on jo­tain niin pe­rus­ta­vaa ja muut­tu­ma­ton­ta, et­tä se mah­dol­lis­taa so­vin­nol­li­sen elä­män, vaik­ka maa­il­ma muut­tuu.

Raa­ma­tun mu­kai­sel­la us­kol­la ja elä­mäl­lä on muut­tu­ma­ton pe­rus­ta Ju­ma­lan sa­nas­sa. Se ke­hot­taa mei­tä elä­mään rau­has­sa kaik­kien kans­sa, mi­kä­li se meis­tä riip­puu (Room. 12). Va­kau­mus ei kui­ten­kaan ole kau­pan: ”En­nem­min tu­lee to­tel­la Ju­ma­laa kuin ih­mi­siä” (Ap. t. 5). Näis­sä tär­keim­mis­sä kes­kus­te­luis­sa mei­tä ei kut­su­ta tais­te­le­maan ih­mi­siä vas­taan. Usein riit­tää, kun py­syy pai­kal­lan­sa ja tun­nus­taa rak­kau­den hen­ges­sä us­kon­sa Ju­ma­lan to­tuu­teen. Pe­las­tuk­sen asi­as­sa kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä ja hä­nen ar­mo­aan. Tä­män lah­jan soi­sim­me kai­kil­le.

Maa­il­ma on muut­tu­nut vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä val­ta­vas­ti. Muu­tok­set ovat ta­pah­tu­neet hy­vin mo­nil­la eri aloil­la ja mer­ki­tys­ta­soil­la. Mo­net niis­tä pal­ve­le­vat elä­määm­me, mut­ta pal­jon on myös tur­haa aal­to­lii­ket­tä. Vaik­ka tek­niik­ka ja kult­tuu­ri muut­tu­vat, ih­mi­sen sy­vim­mät tar­peet ja pe­rim­mäi­set ky­sy­myk­se­na­set­te­lut ei­vät muu­tu. Niis­tä voi sa­noa: ”Ei ole mi­tään uut­ta au­rin­gon al­la” (Saarn. 1). Mei­tä ih­mi­siä vai­vaa edel­leen syn­ti ja ka­to­a­vai­suus. Kai­paam­me py­sy­vää tur­vaa niin elä­mäs­sä kuin kuo­le­mas­sa. Kai­paam­me so­vin­toa Ju­ma­lan ja lä­him­mäis­ten kans­sa.

Eh­kä mer­kit­tä­vim­mät muu­tok­set län­si­mais­sa ovat ta­pah­tu­neet ar­vois­sa ja suh­tees­sa kris­ti­nus­koon. Kris­til­li­sen elä­män­muo­don ti­lal­le tar­jo­taan usein neut­raa­lik­si ku­vi­tel­tua ju­ma­lat­to­muut­ta. Us­kon­nol­lis­ten ky­sy­mys­ten vä­hek­sy­mi­nen al­tis­taa kris­ti­nus­kon nä­kö­kul­mas­ta suh­teel­li­suu­den­ta­jut­to­maan ajat­te­luun tär­keim­mis­sä asi­ois­sa. Luo­dus­ta tu­lee hel­pos­ti luo­ja, tä­män­puo­lei­ses­ta tuon­puo­leis­ta ja viih­tees­tä var­min neut­raa­li. Vail­la syn­nin­tun­toa ja ar­mon­tar­vet­ta ih­mi­nen usein myös ide­a­li­soi it­se­ään ja al­kaa mo­ra­li­soi­da lä­him­mäi­si­ään, kal­tai­si­aan.

Kun us­ko­vai­si­na mie­tim­me tätä kaik­kea, on häm­men­tä­vää va­kuut­tua sii­tä, kuin­ka kaik­ki on sy­vim­mäl­tään sit­ten­kin hy­vin. Nä­ky­mät­tö­mäs­sä Ju­ma­lan maa­il­mas­sa ja Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­sa kaik­ki on pai­kal­laan. Voim­me vain ihas­tel­la sitä, kuin­ka us­kol­li­nen Ju­ma­la on lu­pauk­sis­saan, kä­sit­tä­mä­tön ar­mos­saan ja voi­mas­saan. Saam­me an­taa kaik­ki omat ja maa­il­man mur­heet hä­nen kan­net­ta­vak­seen ja aset­tua kii­tol­li­si­na omaan ar­keem­me.

Saam­me iloi­ta pe­las­tuk­sen lah­jas­ta Kris­tuk­ses­sa ja ar­mo­hoi­dos­ta hä­nen lau­mas­saan. Kris­tuk­sen ku­nin­kuus ei ole täs­tä maa­il­mas­ta (Joh. 18), se on Ju­ma­lan ja ikui­nen. Ju­ma­la on myös se, joka sa­la­tul­la ta­val­la hal­lit­see nä­ky­vän maa­il­man koh­ta­loi­ta van­hurs­kaas­ti (Ps. 98). Hä­nen puo­leen­sa me kään­nym­me ”kaik­kien val­lan­pi­tä­jien puo­les­ta, jot­ta sai­sim­me viet­tää tyyn­tä ja rau­hal­lis­ta elä­mää, kai­kin ta­voin hurs­kaas­ti ja ar­vok­kaas­ti” (1. Tim. 2:2).