Vii­me viik­ko­jen ai­ka­na olen kär­si­nyt tu­ka­las­ta sääs­tä. Suo­mes­sa on ta­ka­na en­nä­tyk­sel­li­nen läm­pö­jak­so, sil­lä hei­nä­kuun lop­puun men­nes­sä on ol­lut 20 pe­räk­käis­tä yli 30 as­teen päi­vää. Sitä en­nen oli­kin pit­kä jak­so vii­lei­tä ke­sä­päi­viä, joi­den ai­ka­na nau­tin hal­ko­jen te­os­ta ja eri­lai­sis­ta pi­ha­töis­tä. Tun­tui, et­tä ker­ran­kin on säät, jot­ka miel­lyt­tä­vät mi­nua ko­vas­ti. Vii­le­ät säät val­lit­si­vat myös Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­na, mikä oli erit­täin hyvä asia oman jak­sa­mi­se­ni kan­nal­ta.

Mie­les­sä­ni on usein ol­lut opet­ta­vai­nen koh­taa­mi­nen Ori­pään su­vi­seu­rois­sa vuon­na 2009. Säät siel­lä oli­vat mie­les­tä­ni sie­tä­mät­tö­mät, ja kai­ken kuk­ku­rak­si ma­joi­tu­sa­lu­eel­lam­me lei­jui alus­ta läh­tien sa­kea hiek­ka­pö­ly. Ta­ju­sin sil­loin hy­vin, mik­si Is­ra­e­lin kan­sa na­pi­si erä­maa­va­el­luk­sen­sa ai­ka­na. En edes suos­tu­nut läh­te­mään ko­vim­man hel­teen ai­ka­na seu­ra­ken­täl­le, vaan kär­vis­te­lin etu­tel­tan edes­sä ole­vas­sa var­jos­sa tun­ti­kau­sia. Olin tur­hau­tu­nut ja kär­si­mä­tön per­hee­ni­sä, kuin yk­si kiu­kut­te­le­va lap­si per­hees­säm­me.

Kes­ken kuu­mim­man hel­teen mi­nun piti ha­kea ruo­kaa lit­ra­myyn­nis­tä per­heel­le­ni. Jou­duin kä­ve­le­mään sin­ne pi­ki­mus­taa ja tu­li­kuu­maa kii­to­ra­taa pit­kin. Mie­les­sä­ni pyö­ri ne kol­me mies­tä, joi­ta ol­tiin vie­mäs­sä Ne­bu­kad­nes­sa­rin pät­siin. Yh­täk­kiä näin edes­sä­ni sot­ka­mo­lai­sen Myl­ly­sen pa­ris­kun­nan, joka oli ma­joit­tu­nut heh­ku­van kii­to­ra­dan var­teen. En­nen omaa va­li­tus­virt­tä­ni he al­koi­vat in­nos­tu­nees­ti se­lit­tää, mi­ten ker­ran­kin on su­vi­seu­rois­sa mah­ta­vat säät. Oli yh­tä läm­min­tä kuin Es­pan­jas­sa, jos­sa he oli­vat viet­tä­neet iki­muis­toi­sen vuo­den. Kes­kus­te­lu jäi mie­lee­ni, ja jäin miet­ti­mään omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni su­vi­seu­ra­säi­hin. Joh­tui­ko se pi­kem­min­kin asen­tees­ta­ni kuin eli­mis­tö­ni fyy­si­ses­tä ti­las­ta?

Vaik­ka olen usein pa­lan­nut tuo­hon kes­kus­te­lu­het­keen, en ole pys­ty­nyt siir­tä­mään asen­ne­muu­tos­ta käy­tän­nön ta­sol­le. Tun­tuu, et­tä kaik­ki muut säät ovat pa­rem­pia kuin 30 as­teen hel­teet, jol­loin olen fyy­si­ses­ti ve­tä­mä­tön ja hen­ki­ses­ti kär­si­mä­tön. Jos sai­sin va­li­ta, ot­tai­sin mie­luum­min Kuu­sa­mon 1985 su­vi­seu­ra­säät, jol­loin tai­vaal­ta sa­te­li lu­mi­hiu­ta­lei­ta. Myös Py­hä­jo­en su­vi­seu­rois­sa 2014 Pe­rä­me­ren kyl­mät vii­mat oli­vat mi­nul­le mie­lui­sia. Jou­lu­e­van­ke­liu­mis­ta otet­tu seu­ra­tun­nus ”Minä il­moi­tan teil­le suu­ren ilon” oli osu­vas­ti va­lit­tu.

Mo­nes­ti ke­sän hel­teil­lä haa­vei­len tal­ven kuu­rai­sis­ta pak­kas­päi­vis­tä ja täh­ti­kirk­kais­ta öis­tä. Sää teki tep­po­set tä­tä­kin teks­tiä kir­joit­ta­es­sa­ni, sil­lä olin va­rau­tu­nut kir­joit­ta­maan ai­van toi­ses­ta ai­hees­ta, mut­ta troop­pi­sen yön jäl­keen ai­vo­so­lu­ni toi­mi­vat va­jaa­te­hol­la.

Jos Luo­ja an­tai­si mi­nul­le mah­dol­li­suu­den päät­tää, osai­sin luo­da täy­del­li­sen sään. Vai osai­sin­ko sit­ten­kään? Lo­pen Su­vi­seu­rois­sa eräs seu­ra­pu­hu­ja ker­toi opet­ta­vai­sen ta­ri­nan sääs­tä. Sa­man ker­to­muk­sen kuu­lin 15 vuot­ta sit­ten päi­vä­na­vauk­ses­sa, jon­ka seu­ra­kun­nan pap­pi piti kou­lul­lam­me.

Sat­tu­moi­sin isä­ni muis­ti kan­sa­kou­lun ajal­ta sa­man ta­ri­nan, joka oli sen ai­kai­ses­sa sak­san op­pi­kir­jas­sa. Yri­tin et­siä ta­ri­naa suo­mek­si ja muil­la­kin kie­lil­lä, mut­ta löy­sin vain al­ku­pe­räi­sin sak­san­kie­li­sen ver­si­on - lie­nee­kö tätä sak­sa­lais­ta kan­san­ta­ri­naa edes kään­net­ty muil­le kie­lil­le.

Ta­ri­nan ot­sik­ko on Schul­ze Hop­pe (schul­ze = vou­ti, peh­to­ri, por­mes­ta­ri). Hop­pe-vou­ti oli tyy­ty­mä­tön sää­hän: mil­loin oli lii­an kui­vaa, mil­loin lii­an mär­kää, mil­loin taas kyl­myys tai kuu­muus vai­va­si. Vä­lil­lä tul­vat, tuu­let ja myrs­kyt pi­la­si­vat sa­don. Kos­kaan sää ei ol­lut vou­din mie­les­tä so­pi­va. Lo­pul­ta Ju­ma­la ha­lu­si an­taa Hop­pel­le ope­tuk­sen ja sa­noi: ”En­si vuon­na sinä it­se teet sään.”

Vou­ti ot­ti sään­hal­ti­jan teh­tä­vät mie­lui­ses­ti vas­taan. Hän an­toi sa­taa ja pais­taa vuo­ro­tel­len niin, et­tä lop­pu­ke­säl­lä pel­lol­la kas­voi ih­mi­sen­kor­kui­sia veh­nän­kor­sia. Tuli sa­don­kor­juun ai­ka, ja kaik­ki näyt­ti on­nis­tu­neen täy­del­li­ses­ti. Kun puin­ti­mie­het me­ni­vät vil­ja­pel­lol­le, he häm­mäs­tyi­vät: yh­des­sä­kään kor­res­sa ei ol­lut täh­kiä ei­kä jy­viä! Koko pel­to oli täyn­nä ko­mei­ta kor­sia, jois­ta ei ol­lut mi­tään hyö­tyä ky­län näl­käi­sil­le asuk­kail­le.

Mikä meni vi­kaan? Hop­pe miet­ti miet­ti­mis­tään, kun­nes lo­pul­ta oi­val­si: hän oli unoh­ta­nut tuu­len! Ja il­man tuul­ta ei ta­pah­du pö­ly­tys­tä, jos­sa he­de­ku­kin­to­jen sii­te­pö­ly siir­tyy tuu­len mu­ka­na emi­ku­kin­toi­hin. Näin ol­len vil­jan kor­siin ei ol­lut muo­dos­tu­nut jy­viä. Lo­pul­ta Hop­pe-vou­ti ym­mär­si, et­tä ih­mi­nen ei voi aset­tua Kaik­ki­val­ti­aan pai­kal­le. Hän ei kos­kaan enää va­lit­ta­nut sääs­tä, vaan tyy­tyi Luo­jan an­ta­miin säi­hin, oli­vat­pa ne ih­mi­sel­le mie­lui­sia tai ei­vät.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan sii­tä, mi­ten Ju­ma­la sal­lii luo­ma­kun­nal­leen niin au­rin­gon­pais­tet­ta kuin myrs­kyn­kin ai­ko­ja. Vain Kaik­ki­val­ti­as tie­tää, mitä kul­loin­kin tar­vit­sem­me. Vir­res­sä Soi kun­ni­ak­si Luo­jan tämä sa­noi­te­taan kau­niis­ti:

Hän säät ja il­mat sää­tää

ja aal­lot tain­nut­taa

ja hyi­sen hal­lan hää­tää

ja vil­jan var­tut­taa.

(VK 462: 2)