Miksi rukoilet?

Yk­si­näi­se­nä lu­ki­o­lai­se­na mie­les­sä­ni soi kou­lu­mat­kal­la lau­lun sa­nat: ”Ah, kuin­ka heik­ko kul­kea voi, vai­vai­nen yk­sin tais­tel­la, oi. Sä olet Isä. Us­koa li­sää sy­dä­mee­ni.” Huo­li us­kon säi­ly­mi­ses­tä oli to­del­lis­ta. Paik­ka­kun­nal­la ei ol­lut juu­ri us­ko­via. Ju­ma­la kuu­li huo­kauk­set: sain le­vol­li­suut­ta ja voi­maa kul­kea us­ko­vai­se­na tuon yk­si­näi­sen nuo­ruu­den tai­pa­leen.

Armeliaalle käy hyvin

En­si pyhä on lä­him­mäi­sen sun­nun­tai. Psal­mis­sa 112 ker­ro­taan oi­ke­a­mie­li­ses­tä ih­mi­ses­tä näin: ”Hy­vin käy sen, joka on ar­me­li­as ja lai­naa omas­taan muil­le, sen, joka ai­na toi­mii oi­keu­den mu­kaan.”

Pyhä Henki tuo rauhan

Ra­kas mat­ka­ys­tä­vä ker­toi py­säh­dyt­tä­väs­tä het­kes­tä, jo­hon hän oli jou­tu­nut. Hä­nel­le oli hoi­ta­ja­na an­net­tu työ­teh­tä­väk­si val­voa sai­raa­la­vuo­tee­seen si­dot­tua, heik­ko­kun­tois­ta ja le­vo­ton­ta po­ti­las­ta. Työ­vuo­ron ai­ka­na po­ti­las pyy­si hoi­ta­jaa avaa­maan te­le­vi­si­on. Hoi­ta­ja ker­toi, et­tä hän ei osan­nut ava­ta te­le­vi­si­o­ta, jo­ten po­ti­las jou­tui neu­vo­maan kau­ko­sää­ti­men käyt­töä. Te­le­vi­sio saa­tiin au­ki.

Synnitkö ”maton alle”?

On­ko si­nul­le tul­lut kos­kaan vir­hei­tä? Mi­nul­le on tul­lut mo­nes­ti­kin. Täs­sä kir­joit­ta­mi­ses­sa­kin tu­lee usein vir­hei­tä – ei­vät­kä ne ole edes pa­him­pia te­ke­mi­ä­ni. Pyy­he­ku­mi tai de­le­te-nap­pi aut­ta­vat noi­hin kir­joi­tus­vir­hei­siin.

Se, mihin turvaudumme, on jumalamme

Ju­ma­la an­toi kym­me­nen käs­kyn lain. En­sim­mäi­nen käs­ky mää­rit­te­lee Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­lis­tä suh­det­ta: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si. Si­nul­la ei saa ol­la mui­ta ju­ma­lia.” (2. Moos. 20:2–3.)

Jumalan sana valaisee syntien syyllisyydessä

Vuo­sia sit­ten eräs ala­kou­lui­käi­nen poi­ka­lap­si heit­te­li kii­vas­tuk­sis­saan le­lu­ja huo­neen­sa ik­ku­naan. Jos­tain oli tul­lut huo­no mie­li. Le­lut len­te­li­vät niin kau­an, et­tä ik­ku­na rä­säh­ti rik­ki. Poi­ka meni sän­gyn al­le pii­loon. Hän toi­voi, et­tei ku­kaan kuul­lut ik­ku­nan ha­jo­a­mis­ta ei­kä syyl­lis­tä löy­tyi­si. Sii­nä me­ni­kin to­vin ai­kaa.

Pyhä Henki ohjaa erilaisten virtausten keskellä

Olet­ko jos­kus näh­nyt oi­kein hie­nos­ti to­teu­tet­tua tai­ka­temp­pua? Sel­lais­ta, jos­ta ei mil­lään pys­ty huo­maa­maan, mi­ten ih­mees­sä tai­ku­ri sai sen teh­tyä? Sitä voi­si jopa luul­la ih­meek­si. To­del­li­suu­des­sa tie­däm­me, et­tä se on temp­pu, vaik­ka em­me pys­ty­kään tie­tä­mään, mi­ten tai­ku­ri sen teki.

Jumala puhuttelee

Ju­ma­la pu­huu ih­mi­sil­le mo­nin ta­voin: luon­nos­sa, kan­so­jen vai­heis­sa, elä­män­koh­ta­lois­sa ja omas­sa­tun­nos­sa. Eri­tyi­ses­ti hän pu­huu Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Va­pah­ta­jas­sam­me Her­ras­sa Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Herra on kallio, joka antaa elämän

Raa­mat­tu ku­vaa Ju­ma­laa kal­li­ok­si. Kal­lio on ol­lut luon­nos­ta tut­tu kä­si­te ih­mi­sil­le kaik­ki­al­la, maa­il­man alus­ta saak­ka. Kal­lio ku­vaa vah­vaa ja tur­val­lis­ta pe­rus­tus­ta, jol­le on hyvä ra­ken­taa. Se kes­tää myrs­ky­aal­lo­kot, vuor­ten rin­teil­tä tul­vi­vat ve­det, tuu­len, hiek­ka­myrs­kyn ja tamp­paa­mi­sen­kin.

Jeesus on esikuva armollisuudesta

En­si sun­nun­tain Raa­ma­tun teks­tit opet­ta­vat ih­mi­siä toi­mi­maan ar­mol­li­ses­ti toi­si­aan koh­taan. Ih­mi­sen teh­tä­vä­nä ei ole tuo­mi­ta lä­him­mäis­tään, sil­lä tuo­mi­o­val­ta kuu­luu yk­sin Ju­ma­lal­le. Kris­tit­ty on kut­sut­tu saar­naa­maan syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­kil­le luo­duil­le.