Ky­syy us­koa hy­lä­tä mik­si-ky­sy­myk­set

Kau­an sit­ten näim­me sa­mas­sa hau­ta­ki­ves­sä kah­den nuo­re­na kuol­leen lap­sen ni­met ja sa­man kuo­lin­päi­vän. Ki­ven ylä­nurk­kaa ko­ris­ti­vat len­tä­vät pik­ku­lin­nut. Lap­set ute­li­vat: ”Isä, mik­si tuos­sa on lin­nun kuva?”

Pyhä Hen­ki on aar­re si­sim­mäs­sä

Nuo­ret ylä­kou­lu­lai­set ih­met­te­li­vät us­ko­vai­sen luok­ka­ka­ve­rin iloi­suut­ta ja sa­mal­la le­vol­li­suut­ta. He ky­se­li­vät, mis­tä tämä saa tuol­lai­sen var­muu­den. ”En minä osaa sii­hen oi­kein vas­ta­ta, mut­ta sen minä tie­dän, et­tä kun saan us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, niin tun­nen sy­dä­mes­sä­ni rau­han ja sel­lai­sen var­muu­den.”

Pii­lee­kö jo­kai­sen si­säl­lä or­ja?

Or­juus on meil­le ny­ky­a­jan län­si­mai­sil­le ih­mi­sil­le mel­ko vie­ras­ta sii­nä muo­dos­sa, mis­sä Raa­mat­tu sii­tä pu­huu. Raa­ma­tun ta­pah­tu­mien ai­kaan se oli kui­ten­kin ta­val­lis­ta, ja Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan mo­nes­sa koh­das­sa or­jis­ta ja or­juu­des­ta.

Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat

Ke­vääl­lä vie­te­tään pal­jon val­mis­tu­jai­sia ja yli­op­pi­las­juh­lia. Näis­sä juh­lis­sa iloi­set suun­ni­tel­mat ja haa­veet tu­le­vai­suu­des­ta ovat voi­mak­kaas­ti läs­nä. Toi­saal­ta ke­vää­seen liit­tyy myös jän­ni­tys ja pel­ko. On ai­ka ha­kea jat­ko-opin­toi­hin tai töi­hin val­mis­tu­mi­sen jäl­keen. Pää­sen­kö opis­ke­le­maan tai töi­hin oi­ke­al­le alal­le ja mikä lo­pul­ta on se oi­kea ala?

Viha ei joh­da hy­vään

Tun­nen sa­non­nan ”pis­te­lee vi­hak­si”. Se on tut­tu esi­mer­kik­si ti­lan­tees­sa, jos­sa joku asia ei ole men­nyt mi­nun mie­le­ni mu­kaan.

Kyl­vö­työ kuu­luu kai­kil­le

Ke­vät on koit­ta­nut: lin­nut lau­la­vat ja valo li­sään­tyy päi­vä päi­väl­tä. Maa pu­keu­tuu vih­re­ään, kun uu­si elä­mä ver­soo taas kaik­ki­al­la. Pöly nou­see pel­loil­ta, kun vil­je­li­jät muok­kaa­vat ja kyl­vä­vät maa­ta. Vil­jaa kyl­vä­es­sään he toi­vo­vat sen kas­va­van ja tuot­ta­van run­saan sa­don.

Luot­ta­vai­nen lau­ma

Su­vi­seu­ro­jen päät­ty­es­sä on usein hai­kea olo. Odo­tet­tu ta­pah­tu­ma ja eh­kä­pä ke­sän ko­ho­koh­ta on päät­ty­mäs­sä. Jo­kai­nen läh­tee suun­taa­maan koh­ti ar­kea. Yh­teen ko­koon­tu­nut Ju­ma­lan kan­sa ha­jaan­tuu ku­kin omil­le ta­hoil­leen.

Ki­vut on kan­net­tu

Erää­nä hel­mi­kuun lau­an­tai­na is­tuin sai­raa­las­sa hy­vän ys­tä­vän vuo­teen vie­res­sä. Sai­raal­la ei ol­lut enää pit­käs­ti mat­kaa tääl­lä ajas­sa. Hän oli lä­het­tä­nyt ly­hy­en teks­ti­vies­tin ja pyy­tä­nyt käy­mään. Vies­tin lo­pus­sa luki: ”Pi­ka­ri mu­kaan!”

Pa­ras pää­na­lu­nen

”Tul­koon valo.” Näil­lä sa­noil­la kaik­ki sai al­kun­sa. Valo tuli, ja Ju­ma­la erot­ti sen pi­mey­des­tä. Va­lon hän ni­mit­ti päi­väk­si ja pi­mey­den yök­si. (1. Moos. 1:3–5.)

Kris­tus aut­taa ri­man yli

On­pa ase­tet­tu rima kor­ke­al­le – en mi­ten­kään pää­se sen yli! Muis­tan lap­suu­des­ta­ni, kuin­ka sei­väs- tai kor­keus­hyp­py­pai­kal­la rima ase­tet­tiin jos­kus niin kor­ke­al­le, et­tä poi­ka­jou­kon pie­nim­pä­nä sen yli ei ol­lut mi­tään mah­dol­li­suut­ta hy­pä­tä.