Koh­ti tai­vaan rie­mua

”Kat­so, mi­nä­luon uu­den tai­vaan ja uu­den maan. Men­nei­tä ei enää muis­tel­la, ne ei­vät nou­se mie­leen. Ei, vaan te saat­te iloi­ta ja rie­mui­ta ai­na ja ikui­ses­ti sii­tä, mitä minä luon. Kat­so, ilon kau­pun­gik­si minä luon Je­ru­sa­le­min, teen rie­muit­se­vak­si sen kan­san. Ja minä rie­muit­sen Je­ru­sa­le­mis­ta, iloit­sen kan­sas­ta­ni. Ei siel­lä enää kuu­lu it­kun ään­tä, ei va­li­tus­ta.” (Jes. 65:17–19.)

Suo­ri­tuk­set ei­vät tuo us­koa

Jee­suk­sen tuh­laa­ja­poi­ka­ver­taus päät­tyy ti­lan­tee­seen, jos­sa oma­van­hurs­kau­den pel­lol­ta työs­ken­te­le­mäs­tä ko­tiin saa­pu­va van­hem­pi veli pur­kaa isäl­leen suut­tu­mus­taan.

Ope­ta lap­se­si tur­vau­tu­maan Ju­ma­laan

Mitä minä tein vää­rin? Olin­ko lii­an an­ka­ra vai lii­an sal­li­va? Oli­ko ko­tim­me hen­ki oi­kea? Osa­sin­ko an­taa hy­vän esi­mer­kin us­ko­vai­sen elä­mäs­tä? Näin miet­ti­vät äi­ti ja isä, kun lap­si on il­moit­ta­nut, et­tei jak­sa enää us­koa ja elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan mat­ka­saa­tos­sa.

Va­pai­na ar­mo­lap­si­na

Olem­me usein saar­nois­ta kuul­leet, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ”va­pai­den ar­mo­las­ten val­ta­kun­ta”. Tuo eh­kä hie­man van­hah­ta­va mut­ta edel­leen ajan­koh­tai­nen lau­su­ma on ly­hyt ja sy­väl­li­nen ku­vaus us­kon lah­jas­ta.

Luo­ma­kun­nal­la on toi­vo

Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­tä voi lu­kea, kuin­ka Ju­ma­la loi maa­il­man. Kaik­ki elä­vä ja elo­ton luon­to muis­tut­taa Ju­ma­lan vii­sau­des­ta ja läs­nä­o­los­ta.

Sie­lun­vi­hol­li­sen ka­ta­la suun­ni­tel­ma

Olet­ko kos­kaan miet­ti­nyt, mil­tä en­ke­lit näyt­tä­vät ja mil­tä tun­tui­si koh­da­ta en­ke­li? Minä olen. Usein ei eh­kä tule aja­tel­leek­si, et­tä sie­lun­vi­hol­li­nen­kin on en­ke­li, paha en­ke­li. Sie­lun­vi­hol­li­sen ih­mi­nen koh­taa lii­an­kin usein, omas­sa it­sek­kääs­sä mie­les­sään.

Iloa il­man päih­tei­tä

Suo­mes­sa käy­tet­tiin vuon­na 2018 sa­tap­ro­sent­tis­ta al­ko­ho­lia yli kym­me­nen lit­raa jo­kais­ta 15 vuot­ta täyt­tä­nyt­tä koh­ti. Lie­nee kui­ten­kin maas­sam­me sa­to­ja­tu­han­sia ih­mi­siä, jot­ka ovat ihan rait­tii­ta.

Mitä voin an­taa vas­ti­neek­si syn­neis­tä­ni?

Pro­feet­ta Mii­ka ky­se­li ai­ka­naan, mitä ih­mi­nen voi an­taa Ju­ma­lal­le, kel­paa­vat­ko hä­nel­le run­saat hy­vi­ty­suh­rit (Mii­ka 6:6–8). Ky­sy­mys liit­tyi it­sen­sä oi­ke­aan tun­te­mi­seen suh­tees­sa Ju­ma­laan ja toi­siin ih­mi­siin.

Ju­ma­la an­taa oi­ke­at sa­nat

”Mitä minä osaan sa­noa!” käy mie­les­sä hä­tään­ty­nyt aja­tus. Olem­me var­mas­ti jo­kai­nen jos­kus jou­tu­neet ti­lan­tee­seen, jos­sa ei tie­dä mitä sa­noa. Ha­lu­ai­sim­me sa­noa jo­tain, mut­ta so­pi­via sa­no­ja ei tah­do löy­tyä.

Mitä si­sim­mäs­tä­ni löy­tyy?

Jos­kus Raa­mat­tua lu­kies­sa nou­see ih­me­tys sii­tä, mik­si tämä on kir­joi­tet­tu, mitä hyö­tyä täs­tä on, mitä mat­ka­e­väs­tä täs­tä voi elä­mään­sä saa­da. Toki en ajat­te­le hyö­dyl­li­syy­den mit­ta­ri­na sitä, mitä minä täs­tä ym­mär­rän, kos­ka Raa­mat­tu on tu­han­sia vuo­sia van­ha kir­ja, ja sii­tä on ai­ko­jen saa­tos­sa saa­nut ku­kin vuo­rol­laan eväi­tä kil­voi­tuk­seen­sa.