Usko antaa tukevan perustan

Moni meis­tä muis­taa, mi­ten lap­se­na oli mu­ka­vaa näin ke­vään kor­val­la teh­dä pu­ro­ja ja leik­kiä ku­ra­lä­tä­köis­sä. Pa­ras­ta tai­si ol­la, jos löy­tyi oi­kein hyvä sa­vi­lie­juk­ko, joka rou­dan su­la­mi­sen ai­kaan oli peh­meä ja upot­ta­va. Eh­kä jol­la­kin on ko­ke­mus myös sii­tä, mi­ten yl­lät­tä­en ja tiu­kas­ti ku­mi­saa­pas saat­taa tart­tua lie­juun ja mi­ten vai­ke­aa tuol­lai­ses­ta sa­vi­lie­jus­ta on pääs­tä ir­ti. Tun­tuu kuin lie­ju imi­si ken­kää si­sään­sä ei­kä ha­lu­ai­si pääs­tää ir­ti.

Evankeliumi pelastaa synnin vallasta

Use­at meis­tä ovat näh­neet ran­nal­la te­li­nees­sä tai lai­van kai­tee­seen kiin­ni­te­tyn pu­na­val­ke­an ren­kaan. Se on pe­las­tus­ren­gas, joka voi pe­las­taa kuo­le­man­vaa­raan jou­tu­neen ih­mi­sen hen­gen.

Jumalan teot ovat ihmeellisiä

Psal­mis­sa 66 lau­la­jan sy­dä­mes­tä soi kii­tos ja ylis­tys Ju­ma­lan ih­meel­li­sis­tä te­ois­ta. Mat­ka lu­vat­tuun maa­han al­koi epäi­lyk­sis­sä ja lä­hes­ty­vän vi­hol­li­sen pe­los­sa. Ju­ma­la mat­kal­le lä­het­tä­jä­nä oli kui­ten­kin joh­dat­ta­mas­sa ja var­je­le­mas­sa. Tä­nään­kin, mei­dän elä­mäs­säm­me, Ju­ma­la ”muut­taa me­ren kui­vak­si, niin et­tä jal­kai­sin käy­dään ve­den ylit­se” (Ps. 66:6).

Herra on minun paimeneni

En­si sun­nun­tai on Hy­vän Pai­me­nen sun­nun­tai. Kirk­ko­kä­si­kir­jas­sa on sun­nun­tail­le va­ra­tus­sa esi­pu­hees­sa teks­ti: ”Jee­sus on Hyvä Pai­men, joka pi­tää huo­len lam­pais­taan. Ylim­pä­nä pai­me­ne­na hän lä­het­tää ope­tus­lap­sen­sa huo­leh­ti­maan Ju­ma­lan lau­mas­ta.”

Rakkauden liekki loisti synnin pimeydessä

Kirk­ko­kan­sa lau­laa il­man sä­es­tys­tä ”Käy yrt­ti­tar­has­ta pol­ku, vie Gol­ga­tal­le se.” Hil­jai­sen vii­kon ai­ka­na seu­ra­taan Jee­suk­sen alen­nus­tie­tä, ja pit­kä­per­jan­tai­na aja­tuk­set py­säh­ty­vät Gol­ga­tal­le.

Jeesus sovitti syntivelan

Vii­mei­set vuo­det ovat ol­leet omi­tuis­ten myl­ler­rys­ten ai­kaa. Juu­ri kun mie­liim­me hii­pi toi­vo pan­de­mia-ajan päät­ty­mi­ses­tä, Eu­roop­paan puh­ke­si hir­vit­tä­vä sota. Olem­me täs­tä kai­kes­ta mur­heis­sam­me ja pel­kääm­me lä­heis­tem­me ja isän­maam­me puo­les­ta. Edes­säm­me näyt­tää ole­van vain huo­no­ja vaih­to­eh­to­ja.

Koettelemukset kirkastavat uskoa

”Is­tun pi­hal­la kei­nus­sa ja jak­san jo ihail­la kes­ki­ke­sän kau­neut­ta. Tun­nen, kuin­ka vau­va lii­kah­taa ma­has­sa­ni ja sit­ten rau­hoit­tuu kei­nun rau­hal­li­seen kyy­tiin. Kei­nu vie aja­tuk­set edel­li­sen ke­sän tun­nel­miin. Sama paik­ka, sama kiik­ku, sa­man puun hu­mi­na. Sil­loin it­kim­me yh­des­sä lap­sem­me me­ne­tys­tä, nyt is­tun yk­sin ja odo­tan si­nua saa­pu­vak­si sai­raa­las­ta ko­tiin. Näen si­nut, kä­ve­let ha­pa­roi­vin as­ke­lin kyy­när­sau­voi­hin tu­kien koh­ti ko­tia. Mie­li her­kis­ty­nee­nä… ’sain vie­lä pa­la­ta ko­tiin’.