En­ke­li kul­kee edel­lä

Mo­nen ko­din las­ten­huo­neen sei­näl­lä on tau­lu, jos­sa kak­si las­ta kul­kee käsi kä­des­sä sil­lan yli. Sil­ta on ku­lu­neen ja keh­non nä­köi­nen, ja sen al­la sy­väl­lä nä­kyy vuo­laa­na vir­taa­va joki. Las­ten ylä­puo­lel­la on val­koi­nen en­ke­li, joka kä­sil­lään suo­je­lee lap­sia. Tau­lu tuo ai­na mie­leen lap­suu­den lau­lun ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie, hänt’ iha­na en­ke­li ko­ti­hin vie”. Uu­dis­te­tuis­sa sa­nois­sa lau­le­taan en­ke­leis­tä: ”Te kä­sil­lä kan­ta­kaa lap­sos­ta maan, niin et­tei hän louk­kai­si jal­kaan­sa­kaan.”

Toi­vo, jota ei voi riis­tää

Mitä tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan? Tämä ky­sy­mys on ih­mi­sen mie­les­sä eri muo­dois­saan joka päi­vä. Mie­les­sä on suun­ni­tel­mia ja ta­voit­tei­ta mut­ta myös epäi­lyk­siä ja uh­ka­ku­via. On pal­jon asi­oi­ta, joi­ta ih­mi­nen ei voi it­se rat­kais­ta.

Au­tu­aam­pi on an­taa kuin ot­taa

Yk­si hy­vin tun­net­tu sa­non­ta on ”ah­neus on kai­ken pa­huu­den juu­ri”. Vält­tä­mät­tä ei tule usein­kaan aja­tel­leek­si, et­tä tuo lau­se löy­tyy Raa­ma­tus­ta. Se on kir­joi­tet­tu Paa­va­lin 1. kir­jee­seen Ti­mo­teuk­sel­le. Vuo­den 1992 kään­nök­ses­sä ah­neu­den si­jas­ta pu­hu­taan ra­han­hi­mos­ta, mut­ta sa­maa asi­aa sil­lä tar­koi­te­taan.

Kii­tol­li­suut­ta voi ope­tel­la

Kii­tol­li­suus, mitä se on? Iloa elä­mäs­tä, täs­sä het­kes­sä elä­mis­tä ja hy­vien asi­oi­den huo­maa­mis­ta. Kii­tol­li­suut­ta ja tyy­ty­väi­syyt­tä voi op­pia kiin­nit­tä­mäl­lä use­am­min huo­mi­on asi­oi­hin, jot­ka ovat hy­vin.

Mat­ka­ys­tä­vät tu­ke­vat tiel­lä

Van­ha sa­nan­las­ku sa­noo: ”Hä­däs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan”. Olin noin 5-vuo­ti­as, kun olim­me naa­pu­rien las­ten kans­sa ui­mas­sa. Toi­set me­ni­vät jo ran­taan.

Hen­ki te­kee elä­väk­si

Apos­to­lin sa­no­ma hen­gen elä­väk­si te­ke­väs­tä vai­ku­tuk­ses­ta avau­tuu, kun ym­mär­tää, mil­lai­sen elä­män­ko­ke­muk­sen poh­jal­ta hän on sen kir­joit­ta­nut.

Pyhä pel­ko

Eläm­me ai­kaa, jol­loin tun­tuu, et­tä ih­mi­set ei­vät pel­kää mi­tään ja sa­mal­la pel­ko ah­dis­taa mo­nia ih­mi­siä.

Roh­kai­sun sa­noil­la on suu­ri vai­ku­tus

Mil­loin sinä vii­mek­si muis­tat saa­nee­si roh­kai­sua jo­hon­kin ti­lan­tee­seen tai teh­tä­vään? Tai mil­loin it­se roh­kai­sit jo­ta­ku­ta lä­heis­tä­si? Vaik­ka tie­täi­si osaa­van­sa teh­dä jo­tain, voi epä­var­muus ol­la on­nis­tu­mi­sen es­tee­nä.

So­vi­tus ja lu­nas­tus

Rip­pi­kou­lun lop­pu­puo­lel­la oh­jel­maan oli mer­kit­ty tun­nin ai­heek­si ”So­vi­tus ja lu­nas­tus”. Eräs ty­töis­tä tuli tun­nil­le in­nois­saan; hän ajat­te­li, et­tä nyt so­vi­te­taan ja lu­nas­te­taan kon­fir­maa­ti­os­sa käy­tet­tä­vät rip­pi­al­bat.

Ei kan­na­ta us­koa kaik­kia hen­kiä

Eräs opet­ta­ja­ni oli ka­dot­ta­nut us­kon ja hy­vän oman­tun­non. Hän sa­noi ker­ran mi­nul­le: "Älä läh­de Ju­ma­lan las­ten yh­tey­des­tä mi­hin­kään, sil­lä muu­al­ta sinä et löy­dä rau­haa ja oi­ke­aa Hen­keä sy­dä­mel­le­si.” Hän sa­noi sen omas­ta ko­ke­muk­ses­taan, kos­ka hän har­hai­li mo­nen eri hen­gel­li­sen op­pi­kun­nan ti­lai­suuk­sis­sa ei­kä löy­tä­nyt rau­haa sy­dä­mel­leen.