Hil­jais­ta kuu­li­ai­suut­ta

”Ker­ro mi­nul­le, mitä pel­käät, niin minä ker­ron si­nul­le, kuka olet.” Sa­non­ta osoit­taa, mi­ten pal­jon pel­ko ja pe­lot­to­muus mää­rit­tä­vät mei­tä ih­mi­si­nä. Nii­den kaut­ta voim­me op­pia tun­te­maan it­se­äm­me ja toi­si­am­me. Raa­ma­tun mu­kaan myös Ju­ma­lan tun­te­mi­nen kyt­key­tyy pel­koon: ”Her­ran pel­ko on vii­sau­den al­ku, Py­hän tun­te­mi­nen on ym­mär­ryk­sen pe­rus­ta (Sa­nanl. 9:10).

Pe­ril­li­nen Ju­ma­lan tah­dos­ta

Mo­net ih­mi­set laa­ti­vat elä­es­sään tes­ta­men­tin, jol­la he il­mai­se­vat vii­mei­sen tah­ton­sa omai­suu­ten­sa ja­ka­mi­ses­ta kuo­le­man jäl­keen. Tes­ta­men­til­la voi poi­ke­ta lais­sa sää­de­tys­tä pe­ri­mys­jär­jes­tyk­ses­tä.

Ju­ma­la kut­suu va­loon

Is­tun rak­kaan ko­ti­sii­o­nin per­jan­tai-il­lan seu­rois­sa las­ten kans­sa. Pu­he­lu tu­tus­ta nu­me­ros­ta kes­keyt­tää aja­tuk­set pu­heen ai­ka­na. It­kun­se­kai­ses­ta se­los­tuk­ses­ta tun­keu­tuu ta­jun­taa­ni sa­nat: ”Ko­la­ri, val­ta­van ko­koi­nen hir­vi. Ke­nel­le­kään ei sat­tu­nut mi­tään.”

Oi­kea tur­va on Ju­ma­las­sa

Olin taan­noin ryh­män kans­sa pyö­rä­ret­kel­lä Ah­ve­nan­maal­la. En­sim­mäi­nen yö­paik­ka oli Kö­ka­rin saa­ren lei­rin­tä­a­lu­eel­la. Ra­ken­sim­me telt­ta­ky­län ala­vaan paik­kaan, kun kal­li­ol­le ei­vät upon­neet edes telt­ta­ta­pit. He­rät­ty­äm­me siir­ryim­me aa­mu­pa­lal­le ka­ton al­le, kos­ka sade yl­lät­ti.

Ei­len minä, tä­nään sinä

Je­sa­ja-pro­feet­ta ke­hot­taa lo­pet­ta­maan pa­han te­ke­mi­sen ja opet­te­le­maan te­ke­mään hy­vää, puo­lus­ta­maan sor­ret­tu­ja ja heik­ko­ja (Jes. 1:16–20). Olen­ko op­pi­nut te­ke­mään hy­vää? Hen­gen he­del­mää on hy­vyys, ar­mol­li­suus mui­ta koh­taan. Ju­ma­lan lap­si kil­voit­te­lee kui­ten­kin koko ajan syn­nin ja ar­mon tun­nos­sa.

Van­hurs­kas Kris­tuk­sen an­si­os­ta

Mo­net Raa­ma­tun sa­nat ja sa­non­nat ovat käy­tös­sä myös ar­ki­kie­les­sä. Se on hyvä, sil­lä Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut Raa­ma­tun kir­joi­tuk­set lu­et­ta­vak­si ja käy­tet­tä­väk­si. Va­li­tet­ta­vas­ti jos­kus nii­den sa­no­ma ja aja­tus on ar­ki­päi­väis­ty­nyt, jos­kus jopa vää­ris­ty­nyt.

Hu­ti­loi­den teh­ty pe­rus­tus ei kes­tä

Olen elä­mä­ni ai­ka­na näh­nyt joi­ta­kin tosi van­ho­ja ra­ken­nuk­sia, jot­ka ovat seis­seet pys­tys­sä jopa tois­ta tu­hat­ta vuot­ta. Näi­den ra­ken­nus­ten yh­tei­nen piir­re on ol­lut, et­tä nii­den pe­rus­tuk­set on teh­ty tu­ke­vik­si ja kes­tä­vik­si. Omat ra­ken­ta­mis­ko­ke­muk­set ovat ai­ka vä­häi­siä, mut­ta sen olen niis­tä op­pi­nut, et­tä te­ki­pä sit­ten ta­loa, leik­ki­mök­kiä tai vaik­ka asun­to­vau­nul­le ka­tos­ta, niin mi­kä­li sen ha­lu­aa kes­tä­vän suo­ras­sa, pi­tää se pe­rus­taa hy­vin.

Her­ran lau­ma on tur­va­paik­ka

Mikä se tur­va oi­kein on? Tätä kol­me­vuo­ti­as ky­se­li ai­koi­naan use­am­pa­na il­ta­na, kun lau­loin hä­nel­le il­ta­lau­lun. Se päät­tyi sa­noi­hin: ”Siel­lä mä olen tur­vas­sa.”

Valo tuo tur­vaa

Is­tuim­me jou­lu­kir­kos­sa mo­nien mui­den ta­voin. Pap­pi saar­na­si jou­lu­e­van­ke­liu­min poh­jal­ta ke­don pai­me­nis­ta, va­los­ta ja Jee­suk­ses­ta maa­il­man val­keu­te­na. Pyhä Hen­ki ava­si Ju­ma­lan sa­naa, joka ruok­ki ja roh­kai­si us­ko­maan. Se kut­sui myös pi­mey­des­tä val­keu­teen. Ar­kie­lä­män kes­kel­le ke­don pai­me­nil­le tuo­tiin vies­ti: ”Äl­kää pe­lät­kö” (Luuk. 2:10).

Ju­ma­la an­taa loh­du­tuk­sen

”Hän ai­na meil­le loh­du­tuk­sen tuo oi­ke­al­la het­kel­lä. Hän kuu­lee har­taan kai­pauk­sen ja py­syy mei­tä lä­hel­lä. Hän eh­tii kyl­lä aut­ta­maan, yl­lät­tää mei­dät ar­mol­laan.”