Juha Ai­ras

Raa­ma­tus­sa on usei­ta paik­ko­ja, jois­sa ke­ho­te­taan kat­so­maan Ju­ma­lan töi­tä. Psal­min 66 kir­joit­ta­ja, jota ei tun­ne­ta, mai­nit­see me­ren muut­tu­mi­sen kui­vak­si maak­si: ”Sit­ten Moo­ses ko­hot­ti kä­ten­sä mer­ta koh­ti, ja Her­ra pani me­ren väis­ty­mään syr­jään nos­ta­mal­la an­ka­ran itä­tuu­len, joka pu­hal­si koko yön. Näin hän muut­ti me­ren kui­vak­si maak­si. Ve­det ja­kau­tui­vat kah­tia, ja kun is­ra­e­li­lai­set kul­ki­vat me­ren poik­ki kui­vaa maa­ta pit­kin, ve­det oli­vat muu­ri­na kum­mal­la­kin puo­len.” (2. Moos. 14:21–22.)

Jee­sus ke­hot­ti kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja, jois­ta tai­vaal­li­nen Isä pi­tää huo­len (Matt: 6:26). Psal­mis­sa kan­nus­te­taan: ”Kat­so­kaa, näh­kää omin sil­min! Mais­ta­kaa, kat­so­kaa Her­ran hy­vyyt­tä.” (Ps. 34:9.)

Ju­ma­la hal­lit­see kaik­kea voi­mal­laan. Hän aut­toi Is­ra­e­lin kan­saa erä­maan mat­kal­la ja hän aut­toi isän­maa­tam­me vii­me so­dis­sa. Hän on kaik­ki­val­ti­as, hän on luo­nut tai­vaan ja maan. Kaik­ki luo­tu on ka­to­a­vaa, mut­ta se on Ju­ma­lan sa­nan va­ras­sa.

On luon­nol­lis­ta, et­tä pel­kää, mitä on tu­los­sa. Kui­ten­kin Ju­ma­la hal­lit­see edel­leen kaik­kea. Ih­mi­nen ei pys­ty lo­pul­li­ses­ti tu­ho­a­maan Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä. Saa luot­taa sii­hen­kin, et­tä koko maa­il­man­kaik­keu­den jär­jes­tyk­sen Luo­ja pys­tyy hoi­ta­maan myös ih­mi­sen tar­peet.

Isä­ni ker­toi vai­kut­ta­van ta­pauk­sen lap­suu­des­taan. Heil­lä ko­to­na oli­vat jau­hot lop­pu­neet, vii­mei­set oli jo lei­vot­tu ja syö­ty. Äi­dil­lä oli hätä, kuin­ka pär­jä­tään. Tus­kan ol­les­sa pa­him­mil­laan mö­kin pi­haan ajoi he­vo­sel­laan naa­pu­ri­ky­läl­tä ison ta­lon us­ko­vai­nen isän­tä. Hän nos­ti rees­tä täy­den ruis­jau­ho­sä­kin ja kan­toi sen tu­paan. Hän ker­toi ole­van­sa ohi­kul­ku­mat­kal­la myl­lyl­tä ko­tiin. Mö­kin koh­dal­la hä­nel­le oli juo­lah­ta­nut mie­leen käy­dä isä­ni per­het­tä ta­paa­mas­sa. Ju­ma­la oli näh­nyt äi­din hä­dän.

Psal­mi ke­hot­taa mei­tä iloon. Paa­va­li kir­joit­ti fi­lip­pi­läi­sil­le: ”Iloit­kaa ai­na Her­ras­sa! Sa­non vie­lä ker­ran: iloit­kaa!” (Fil. 4:4.) Jo­kai­ses­ta het­kes­tä saa ol­la kii­tol­li­nen. On lupa iloi­ta ar­jen pie­nis­tä ja yk­sin­ker­tai­sis­ta asi­ois­ta – ”Tä­män päi­vän on her­ra teh­nyt, iloit­kaa ja rie­muit­kaa sii­tä!” (Ps. 118:24.) Suu­rin ilo on kui­ten­kin sii­tä, et­tä saa ol­la us­ko­mas­sa, asua Her­ran temp­pe­lis­sä jo tääl­lä maan pääl­lä (Ps. 27:4).

Ju­ma­la on an­ta­nut ajal­li­sen elä­män lah­jan. Sii­tä saa iloi­ta ja rie­mui­ta. On kui­ten­kin hyvä muis­taa, et­tä kaik­ki päät­tyy tääl­lä maan pääl­lä ker­ran. Us­ko­vil­la on toi­vo: Ju­ma­la on lu­van­nut an­taa Po­jas­saan, Her­ras­sa Jee­suk­ses­sa, uu­den elä­män. Sii­tä voi saa­da aa­vis­tuk­sen jo tääl­lä maan pääl­lä, kun elää us­kos­sa hä­nen val­ta­kun­nas­saan. Ker­ran saa siir­tyä naut­ti­maan sii­tä kun­ni­an tai­vaa­seen.

Jos ha­lu­aa us­koa, Psal­min 66 va­kuu­tus sii­tä, et­tä ”hän ei sal­li jal­kam­me hor­jua”, on tot­ta Raa­ma­tun va­los­sa. Ke­nel­tä­kään ei ky­sy­tä on­nis­tu­mi­sia, vaan ky­sy­tään us­koa. Yk­sin ei tar­vit­se hä­täil­lä, sil­lä Jee­sus on lu­van­nut ol­la us­ko­vien kans­sa kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti.

Yhä uu­des­taan saa kuul­la va­kuu­tuk­sen: poi­ka­ni ja tyt­tä­re­ni, ole hy­väs­sä tur­vas­sa, si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si. Evan­ke­liu­mi on voi­ma syn­tiä vas­taan.