Kuvituskuva: Eveliina Saukko
Kuvituskuva: Eveliina Saukko
Nimimerkki "Viisikon isä"
Siitä on nyt kymmenen ja puoli vuotta, kun seisoin Kätilöopiston sairaalan synnytysosastolla ja graavilohentuoksuinen kätilö onnitteli minua vastasyntyneen poikani johdosta. Minusta oli tullut isä!
Esikoisemme oli pikkuinen vauva, 2,9 kiloa ja 48 senttiä. Harvoja lukemia olen oppinut niin nopeasti ulkoa, enkä unohda niitä varmasti koskaan. Olin onnesta soikeana.
Poikani nimen olin päättänyt jo vuosia aiemmin. Ihanassa vanhassa lastenlaulussa laulettiin joella soutavasta Miskasta. Katsoin pienen poikani lumoavia kasvoja ja tiesin, että Miska oli nyt syntynyt. Tapasin venäjänopettajani raitiovaunussa. Kuultuaan lapseni nimen hän oli innoissaan. Ilmeni, että Miska on venäjäksi karhu ja venäläisissä kansansaduissa karhu oli kaiken hyvän perikuva. Hän piti nimeä enteenä. ”Tuosta lapsesta tulee lempeä, viisas ja ystävällinen.” Eipä olisi isyyteni siis parempia saatesanoja voinut saada.
Isänä oleminen ei ole perheessämme kovin pitkäperinteinen asia. Olen oikeastaan isä vasta toisessa polvessa. Isoisäni kuoli isäni ollessa muutaman vuoden ikäinen; niin varhaisilla muistoilla ei rakenneta kovin vahvaa kuvaa isyydestä. Olemme molemmat, oma isäni ja minä, joutuneet opettelemaan isänä olemista, ihanteita ja esikuvia lähiympäristöstä etsien. Kasvatuksen ammattilaisena minulla oli ennen omien lasteni syntymää vahvat käsitykset siitä, millainen isä haluaisin olla. Ihanneisäni oli tarkat rajat asettava ja lapsistaan huolehtiva, mutta täynnä satuja ja tarinoita ja aina valmiina leikkimään, laulamaan ja askartelemaan. Unelmahuuruissani unohdin kuitenkin sen tosiasian, että kahdeksantuntisen työ- ja päiväkotipäivän jälkeen kotona kohtaavat nälkäinen isä ja hänen yhtä nälkäinen pesueensa. Silakkapihvien leivittämisen keskeltä isyyttä hoidetaan lähinnä huikkailemalla, että ”menkää nyt siitä jo johonkin”. Askarteleminen on ihan mukavaa, mutta ikähaarukalla 2–40 vuotta aikamoinen määrä sotkua ja siivottavia jälkiä.
Huumorin voima
Isyys ja vanhemmuus ovat merkinneet itselleni yhdentoista vuoden matkaa, joka hyvien matkojen tapaan on täynnä yllätyksiä, vaikeuksia, mutta myös valtavaa hyvyyttä ja upeita kokemuksia. Omien arvojen tuominen yhteiskunnalliselle vaihdatuspöydälle on antanut isyyteeni oman leimansa. Uusia ihmisiä kohdatessani minulla on aina valttikortti hätkähdyttämistä varten: ”Niin, siis minullahan on viisi lasta.” Ihmisten hämmästelystä ei näillä ikävuosilla ja silmäpusseilla sovi ottaa ylimääräistä sulkaa hattuun, mutta osa hämmästelyistä on syvyyksiään myöten arvostavaa ihastusta. Ivaltakaan en ole välttynyt, mutta olen oppinut jättämään sen omaan arvoonsa. Yhdestäkään lapsestani en haluaisi luopua mistään hinnasta, ja ivallisimmat ovat sulkeneet suunsa, kun olen esitellyt pesueeni. Joskus vuosia sitten tuttu puhuja piti netissä blogia, jossa hän matki ihmisten suurperheen isälle esittämiä hassuimpia kysymyksiä. Videoilla esiteltiin perheen perunakattila ja kysyttiin ”onks noi kaikki omii?”. Huumori on paras lääke miltei kaikkeen, ja omaa nahkaa on välillä parkkiinnutettava ihan tietoisestikin.
Ihanteita ja lasten ihanteita
Isänä oleminen on jatkuva prosessi, joka elää ja venyy purukumin tapaan. Lasteni oikeudet ja muiden ihmisten suhtautuminen heihin tuovat isyyteeni uutta tulokulmaa. Mitä suuremmiksi he kasvavat, sitä vahvemmaksi oma esikuvani ihmisenä heille muodostuu.
Ajelemme uudella asuntoalueella ja etsimme taloomme sopivaa aitaratkaisua. Päivittelemme vaimon kanssa ihmisten vaatimattomia ja vasemmalla kädellä hoidetun näköisiä pihoja. ”Lopettakaa tuollainen arvostelu, ei tunnu mukavalta varmasti noista ihmisistä” kuuluu takapenkiltä. Oloni on ehkä noloin ikinä. Pyydämme lapsilta anteeksi ja sovimme, että jokainen saa tosiaan hoitaa pihaansa, kuten haluaa.
Kierrän jouluostoksilla suuressa tukholmalaisessa tavaratalossa kolmen vanhimman lapseni kanssa. Olemme isä + lapset -risteilyllä, joita teemme muutaman vuosittain. Esikoinen katsoo tavaratalon jouluosaston paksuja kultaisia joulukuusen koristenauhoja. Hän tietää ja aavistaa, etteivät sellaiset kuulu tai tule kuulumaan meidän jouluihimme. ”Noita mä ostan sitten, kun mulla on oma koti ja oma joulukuusi.” Rutistan häntä. Juuri niin, niin minäkin päätin lapsena. Päätin, että omaan kotiini ostetaan aina pumpernikkeleitä ja jogurtit yksittäispakattuna. Vaan kuinkas sitten kävikään – pumpernikkeleitä rakastan edelleen, mutta miten ihmeellisen käteviä ja ympäristöystävällisiä ne litran jogurttipurkit ovatkaan! Tavoitteita pitää olla, muuten samanlaisia isiä pukkaa liukuhihnalta eikä kehitys kehity.
Tuttuni kertoi lapsena haaveilleensa yhteisistä eräretkistä isänsä kanssa. Niitä ei koskaan tullut. Aikuisena hän ajatteli korjata asian omien lastensa kanssa. Lapset eivät innostuneet ajatuksesta, he halusivat maata sisällä ja lukea kirjoja. Siirtäessämme omia geenejämme lapsiimme 50 prosentin verran, voi lopputuloksena olla oikeastaan ihan mitä tahansa. Rakastin lapsena esiintymistä ja lauloin jo pienestä pitäen erilaisissa juhlissa ja tapahtumissa. Kun perheeltämme pyydetään esitys Helsingin rauhanyhdistyksen joulujuhlaan, harjoittelemme yhdessä, isä ja lapset. ”Enkelilapset kysyivät”, minä laulan ja lapset vastaavat: ”Missä on Jeesus?” Kaikki sujuu hyvin. Sitten koittaa juhlahetki. Kävelemme seurasalin eteen. En ehdi kissaa sanoa, kun kolme lastani ovat livahtaneet kuulutuspöntön taakse. Kauhunsekaisin tuntein aloitan kysymykset. En tiedä kanssalaulajieni aikeita, mutta johtolauseen perään kajahtaa pöntön takaa kirkkaalla ja puhtaalla lapsenäänellä: ”Missä on Jeesus?”
Evankeliumin voima
Lapset ovat lainaa, korosti tuttuni kerran. Näin se on. Jossain siellä vuosien päässä odottaa kotimme hiljainen purkaminen lasten lähtiessä omille teilleen. Tänään se tuntuu kaukaiselta, kakkavaippa toisessa ja englannin sanakokeen kuulustelukirja toisessa kädessä. Kerran kuitenkin lapseni levittävät siipensä ja lähtevät kohti omia lentoratojaan.
Uskovaisena isänä tärkein tehtäväni on evankeliumin ilosanoman kuljettaminen sukupolviemme ketjussa. Vanhemman vastuuseeni kuuluu tämä: kun itse olen toiminut väärin, saan pyytää anteeksi. Kun lapseni on toiminut väärin, saan antaa anteeksi. Taivaan Isä on antanut minulle nämä viisi ihanaa lasta ja vastuun huolehtia heistä. Rukouksen mielin lähetän lapseni eteenpäin. Toivon ja luotan siihen, että kotimme arvot kulkevat heidän matkassaan läpi heidän elämänsä.
Kirjoitus on julkaistu SRK:n tuoreessa Isä-kirjassa. Voit tutustua kirjaan: https://www.julkaisumyymala.fi/product/949/elamanpolulla-21--isa
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys