Erk­ki Lam­pi­nen

Us­kol­la voi omis­taa nä­ky­mät­tö­män aar­teen tai­vaas­sa, ian­kaik­ki­sen elä­män.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi liit­tyy sii­hen Jee­suk­sen ope­tus­ko­ko­nai­suu­teen, jos­sa Jee­sus va­roit­taa te­ko­py­hyy­des­tä ja tur­has­ta huo­leh­ti­mi­ses­ta. Luon­toon liit­ty­vin esi­mer­kein hän opet­taa, et­tä Ju­ma­lan huo­len­pi­to ulot­tuu myös ih­mi­sen ajal­li­seen elä­mään. Kah­del­la ajal­li­seen elä­mään liit­ty­väl­lä ker­to­muk­sel­la Jee­sus osoit­taa, et­tä elä­mää ei voi ra­ken­taa ajal­li­sen omai­suu­den va­raan. Sa­no­ma tii­vis­tyy ke­ho­tuk­seen et­siä hä­nen val­ta­kun­taan­sa ja lu­pauk­seen, et­tä Ju­ma­la myös an­taa val­ta­kun­tan­sa.

Ah­neus on kai­ken pa­huu­den juu­ri

Ajal­li­sen omai­suu­den pe­rin­nös­tä saat­taa jos­kus syn­tyä kiis­to­ja, jot­ka voi­vat rik­koa pe­ril­lis­ten vä­li­siä suh­tei­ta. Jee­suk­sen koh­taa­mas­sa ti­lan­tees­sa oli il­mei­ses­ti rii­ta syn­ty­mäs­sä vel­jes­ten pe­rin­nön­ja­os­sa. Pyyn­tö osal­lis­tua vel­jes­ten vä­li­sen kiis­tan sel­vit­te­lyyn ei yl­lät­tä­nyt Jee­sus­ta, sil­lä oli ai­ka ta­va­no­mais­ta, et­tä us­kon­nol­li­sil­ta opet­ta­jil­ta täl­lai­si­a­kin asi­oi­ta ky­syt­tiin ja et­tä he nii­tä­kin hoi­ti­vat. Sen si­jaan Jee­suk­sen vas­taus var­maan yl­lät­ti ky­sy­jän. ”On­ko mi­nut pan­tu tei­dän tuo­ma­rik­sen­ne tai ja­ko­mie­hek­sen­ne?” Jee­sus näki ky­sy­jän sy­dä­meen ja tun­nis­ti ah­neu­den lait­ta­neen mie­hen liik­keel­le. Jee­sus myös tun­nis­ti, mi­ten ah­neus eri muo­dois­saan vai­kut­taa tur­mel­tu­neen ih­mi­sen luon­nos­sa. Sik­si hän ha­lu­aa va­roit­taa kaik­kia kuu­li­joi­ta ah­neu­den vaa­rois­ta.

Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on sy­dä­me­si

Rik­kaan mie­hen yk­sin­pu­he­lu ja poh­din­ta, kuin­ka hän rik­kau­ten­sa si­joit­tai­si, on Jee­suk­sen yk­si pu­hut­te­le­vim­mis­ta ope­tuk­sis­ta. Ih­mi­nen voi hal­ti­oi­tua omai­suu­ten­sa tar­kas­te­lus­sa niin, et­tä hä­nen sy­dä­men­sä kiin­nit­tyy so­ke­as­ti rik­kau­den tuo­maan kaik­ki­voi­pai­suu­teen. Hän ei sil­loin enää osaa huo­mi­oi­da sitä, et­tä ajal­li­nen rik­kaus, jos sitä suo­daan, on vain tätä ai­kaa var­ten. Kai­ken rik­kau­ten­sa ihai­lun ja yl­tä­kyl­läi­syy­den tun­teen kes­kel­le ri­kas mies sai py­säh­dyt­tä­vän vies­tin: ”Sinä hul­lu! Tänä yö­nä sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?” Jee­suk­sen ver­tauk­sen ydin­sa­no­ma on: ”Äl­kää koot­ko it­sel­len­ne aar­tei­ta maan pääl­le, vaan koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on sy­dä­me­si.” (Matt. 6:19–21.)

Us­kon lah­ja on kal­lein aar­re

Ajal­li­set aar­teet ovat ne­kin Ju­ma­lan lah­jo­ja, mut­ta nii­tä voi saa­da omak­seen il­man us­koa. Tai­vaal­li­sen aar­teen omis­ta­jak­si pää­see vain omis­ta­mal­la us­kon lah­jan. Us­kol­la tar­tu­taan kiin­ni Ju­ma­lan lu­pauk­siin syn­tien an­teek­si an­ta­mi­ses­ta Jee­suk­sen Kris­tuk­sen an­si­on täh­den. Us­ko an­taa toi­von ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä, joka on nä­ky­mä­tön aar­re tai­vaas­sa. Nä­em­me ajas­sam­me it­sek­kyyt­tä; maa­il­man ih­mi­nen juok­see kun­ni­an, ra­han ja ta­va­ran pe­räs­sä. Us­kos­ta nou­see tah­to kiin­nit­tää kat­se ian­kaik­ki­siin nä­ky­mät­tö­miin aar­tei­siin.

Paa­va­li opet­taa: ”Em­me­kä me kiin­ni­tä kat­set­tam­me nä­ky­vään vaan nä­ky­mät­tö­mään, sil­lä nä­ky­vä kes­tää vain ai­kan­sa, mut­ta nä­ky­mä­tön ikui­ses­ti.” (2. Kor. 4:18.) Sii­nä on jo­kai­sen niin ajal­li­ses­ti köy­hän kuin rik­kaan us­ko­vai­sen kil­voi­tuk­sen koh­de oi­ke­an us­kon ja elä­män tär­keys­jär­jes­tyk­sen säi­ly­mi­sek­si.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Luuk. 12:13–21

Raa­mat­tu 1992: Muu­an mies vä­ki­jou­kos­ta sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Opet­ta­ja, sano vel­jel­le­ni, et­tä hän suos­tui­si pe­rin­nön­ja­koon.” ”Mitä?” ky­syi Jee­sus. ”On­ko mi­nut pan­tu tei­dän tuo­ma­rik­sen­ne tai ja­ko­mie­hek­sen­ne?” Hän sa­noi heil­le kai­kil­le: ”Kart­ta­kaa tar­koin kai­ken­lais­ta ah­neut­ta. Ei ku­kaan voi ra­ken­taa elä­mään­sä omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa.”

Ja hän esit­ti heil­le ver­tauk­sen:

”Oli ri­kas mies, joka sai maas­taan hy­vän sa­don. Hän miet­ti it­sek­seen: ’Mitä te­ki­sin? Mi­nun sa­to­ni ei mah­du enää mi­hin­kään.’ Hän päät­ti: ’Mi­nä­pä teen näin: pu­ran ait­ta­ni ja ra­ken­nan isom­mat nii­den si­jaan. Nii­hin minä ke­rään koko sa­to­ni ja kai­ken muun, mitä omis­tan. Sit­ten sa­non it­sel­le­ni: Kel­paa si­nun elää! Si­nul­la on kaik­kea hy­vää va­ras­tos­sa mo­nek­si vuo­dek­si. Le­pää nyt, syö, juo ja nau­ti elä­mäs­tä!’ Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ’Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut -- ke­nel­le se jou­tuu?’

”Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.”

Bib­lia: Niin sa­noi hä­nel­le yk­si kan­sas­ta: Mes­ta­ri, sa­nos mi­nun vel­jel­le­ni, et­tä hän ja­kais mi­nun kans­sa­ni pe­rin­nön. Mut­ta hän sa­noi hä­nel­le: ih­mi­nen, kuka pani mi­nun tuo­ma­rik­si eli ja­ko­mie­hek­si tei­dän vä­lil­län­ne? Ja hän sa­noi heil­le: kat­so­kaat ja ka­vah­ta­kaat ah­neut­ta; sil­lä ei jon­kun elä­mä sii­nä sei­so, et­tä hä­nel­lä pal­jo ka­lua on.

Niin hän sa­noi heil­le ver­tauk­sen, sa­no­en: yh­den rik­kaan mie­hen maa kas­voi hy­vin. Ja hän ajat­te­li it­sel­län­sä ja sa­noi: mitä minä teen, et­tei mi­nul­la ole, ku­hun­ka minä ko­koon elo­ni? Ja sa­noi: sen minä teen: minä maa­han ja­o­tan ait­ta­ni, ja ra­ken­nan suu­rem­mat, ja ko­koon sin­ne kai­ken tu­lo­ni ja hy­vyy­te­ni. Ja sa­non sie­lul­le­ni: sie­lu, si­nul­la on pan­tu pal­jo hy­vyyt­tä mo­nek­si vuo­dek­si: le­pää, syö, juo, rie­muit­se. Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: sinä tyh­mä! tänä yö­nä si­nun sie­lus si­nul­ta pois ote­taan: kuka ne sit­te saa, joi­ta sinä val­mis­ta­nut olet?

Niin on myös se, joka it­sel­len­sä ta­va­raa ko­koo, ja ei ole ri­kas Ju­ma­las­sa.