JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Hartauskirjoitukset

Johtotähtenä Jumalan lupaus

Päivämies
Hartauskirjoitukset
21.1.2018 6.59

Juttua muokattu:

31.12. 09:28
2019123109281020180121065900

Olet­ko jos­kus elä­mäs­sä­si aja­tel­lut vah­vas­ti tai pe­rä­ti ot­ta­nut voi­mak­kaas­ti kan­taa jon­kun asi­an suh­teen si­ten, et­tä olet ai­van var­ma asi­as­ta?

Mil­tä sil­loin tun­tui, oli­sit­ko ol­lut val­mis vaik­ka ta­kaa­maan jol­la­kin mer­kit­tä­väl­lä pa­nok­sel­la oi­ke­as­sa­o­le­mi­se­si? Pe­tyit­kö omaan var­muu­tee­si?

Ai­na­han me ih­mi­set em­me voi omaan var­muu­teem­me luot­taa ja us­koa.

Kuo­le­ma on vä­li­vai­he

Ih­mi­set elä­vät tääl­lä ajas­sa het­ken, vaih­ta­vat ka­pu­laa seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le ja hä­vi­ä­vät kuin uni aa­mun tul­len. Em­me kui­ten­kaan ikui­ses­ti, vaan sa­non­ta kuu­luu, et­tä us­kos­sa Jee­suk­seen kuo­le­va ih­mi­nen siir­tyy ”Ab­ra­ha­min hel­maan odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen aa­mua”. Tämä on tur­val­li­nen nä­kö­a­la: kuo­le­ma on vain vä­li­vai­he mat­kal­la ian­kaik­ki­seen elä­män, tai­vaa­seen.

Ab­ra­min var­muus lap­set­to­muu­des­taan

Ab­ram ja hä­nen vai­mon­sa Saa­ra oli­vat tus­kas­tu­nei­ta sii­hen, et­tä he ei­vät saa­neet yh­teis­tä las­ta. He al­koi­vat ol­la asi­as­ta jo ai­van var­mo­ja.

Lap­set­to­muus on mei­dän­kin ai­ka­nam­me mur­het­ta ai­heut­ta­va asia. Mik­si Ju­ma­la ei suo kai­kil­le las­ta – ja mik­si hän suo nii­tä toi­sil­le run­saas­ti­kin? Ei­kö se tun­nu in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len epä­rei­lul­ta ja tur­haut­ta­val­ta?

Moni myös so­peu­tuu lap­set­to­muu­den aja­tuk­seen toi­sin kuin Ab­ram ja Saa­ra. Sil­loin elä­mä aset­tuu uril­leen ja oma per­he ovat ne kak­si ai­kuis­ta avi­o­puo­li­soa, jot­ka si­tou­tu­vat toi­siin­sa hal­ki elä­män.

Se suu­rin lah­ja on­kin puo­li­so sii­nä vie­res­sä. Nä­em­me­kö Ju­ma­lan lah­jat lä­hel­läm­me, toi­sis­sam­me?

Her­ra van­hurs­kaut­ti us­ko­van

Meil­le­kin, joil­la on suu­ri per­he, Ab­ra­min ja Saa­ran ki­pui­lu on myös omal­la ta­val­laan tut­tua. Suu­res­sa­kaan per­hees­sä har­taat­kaan huo­kauk­set ja ru­kouk­set Ju­ma­lan puo­leen ei­vät ai­na to­teu­du.

Lap­si­per­heis­sä­kin voi ol­la suun­na­ton­ta su­rua: esi­mer­kik­si sai­raut­ta ja tus­kaa, ta­lou­del­li­sia vai­keuk­sia, työt­tö­myyt­tä, tur­vat­to­muut­ta, las­ten ja nuor­ten tu­le­vai­suu­teen liit­ty­viä suu­ria ky­sy­mys­merk­ke­jä.

Ju­ma­lan sa­nan koh­das­sa huo­mio kiin­nit­tyy yh­teen, joh­to­täh­te­nä lois­ta­vaan lau­see­seen: ”Ab­ram us­koi Her­ran lu­pauk­seen, ja Her­ra kat­soi hä­net van­hurs­kaak­si.” Ab­ra­mia ei pal­kit­tu omien an­si­oi­den vuok­si, vaan us­ko hä­net pe­las­ti.

Elä­mä jär­jes­tyy jo­ten­ku­ten

Ab­ra­min us­koa muis­te­lee myös apos­to­li Paa­va­li kir­jees­sään roo­ma­lai­sil­le:

”Mitä mei­dän on sa­not­ta­va Ab­ra­ha­mis­ta, kan­sam­me kan­tai­säs­tä? Mitä hän sai­kaan osak­seen? Jos Ab­ra­ham kat­sot­tiin van­hurs­kaak­si te­ko­jen­sa pe­rus­teel­la, hä­nel­lä oli ai­het­ta yl­peil­lä -- ei kui­ten­kaan Ju­ma­lan edes­sä. Mitä sa­no­vat kir­joi­tuk­set? ”Ab­ra­ham us­koi Ju­ma­lan lu­pauk­seen, ja Ju­ma­la kat­soi hä­net van­hurs­kaak­si.” (Room. 4:1–3).

”Au­tu­as se mies, jol­le Her­ra ei lue vi­ak­si hä­nen syn­ti­ään.”(Room. 4:8).

Asia on lo­pul­ta hy­vin yk­sin­ker­tai­nen. Kun ih­mi­nen et­sii en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, hän voi luot­taa sii­hen, et­tä ajal­li­nen elä­mä­kin jär­jes­tyy. Se ei tar­koi­ta elä­mää il­man ko­et­te­le­muk­sia ja huo­lia, mut­ta Ju­ma­la an­taa elä­mään suun­nan, jär­jes­tyk­sen ja pää­mää­rän. Sil­loin voim­me luot­taa Ju­ma­laan ai­van ku­ten Van­han tes­ta­men­tin pat­ri­ark­ka Ab­ra(ha)mkin teki.

Ab­ra­ha­min us­kol­li­suus

Ab­ra­ha­mia ko­e­tel­tiin vie­lä myö­hem­min­kin, sil­lä Ju­ma­la mää­rä­si hä­net uh­raa­maan rak­kaan poi­kan­sa Ii­sa­kin. Lo­pul­ta sitä ei tar­vin­nut teh­dä, mut­ta sii­nä­kin Ab­ra­ham osoit­ti – to­sin jär­jen­vas­tai­ses­ti – us­kol­li­suu­ten­sa. Hän luot­ti Ju­ma­laan.

Ju­ma­la an­toi­kin lu­pauk­sen uu­des­ta uh­ris­ta. Jee­sus oli lo­pul­ta se uh­ri, joka kel­pa­si Ju­ma­lal­le. Voim­me aja­tel­la, et­tä Ab­ra­ham­kin sai näh­dä us­kon sil­mil­lä jo sen täy­del­li­sen uh­rin, jon­ka Ju­ma­la val­mis­ti.

Vir­si 507 pu­huu kos­ket­ta­vas­ti sii­tä luot­ta­muk­ses­ta, joka us­kon kaut­ta sä­tei­lee ih­mi­seen:

Kii­tos, Isä, et­tä saan

kas­vaa hoi­dos­sa­si.

Sul­jet suo­jaan rak­kaim­paan

seu­ra­kun­nas­sa­si.

Tur­van, jota tar­vit­sen,

mi­nul­le­kin an­nat,

pääs­tät al­ta syn­tien,

sa­nal­la­si kan­nat.

Tar­koi­tuk­sen elä­mään

sinä, Jee­sus, näy­tät,

an­nat sel­vän mää­rän­pään,

teh­tä­vii­si käy­tät.

Siu­naa, Jee­sus, toi­vee­ni,

opin­to­ni, työ­ni.

Sul­je sinä rau­haa­si

päi­vä­ni ja yö­ni.

(VK 507:3–4)

Pek­ka Tuo­mi­kos­ki

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 17.1.2018

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.

29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys