Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tiä voi­si luon­neh­tia myös Joo­se­fin jou­lu­e­van­ke­liu­mik­si, sil­lä pää­sem­me pie­nes­tä ik­ku­nas­ta kur­kis­ta­maan Jee­suk­sen kas­vat­ti-isän ko­ke­muk­seen jou­lun ta­pah­tu­mis­ta.

Daa­vi­din su­kuun kuu­lu­nut Joo­sef eli elä­män­sä iha­nin­ta ai­kaa. Tii­let ja laas­ti­as­ti­at ei­vät pal­jon pai­na­neet na­sa­re­ti­lai­sen ra­ken­nus­mie­hen kä­sis­sä. Odot­ti­han hän­tä yh­tei­nen koti ja on­nel­li­nen tu­le­vai­suus yh­des­sä hä­nen kih­lat­tun­sa Ma­ri­an kans­sa.

Sit­ten ta­pah­tui jo­ta­kin, joka tun­tui lyö­vän kai­ken murs­kak­si. Hän kuu­li kih­lat­tun­sa odot­ta­van las­ta, joka ei ol­lut hä­nen oman­sa. Joo­sef ei vält­tä­mät­tä ol­lut en­sim­mäi­nen, joka kuu­li asi­as­ta. Tie­to esi­a­vi­ol­li­ses­ta ras­kau­des­ta oli var­maan­kin otol­li­nen juo­rui­lun ai­he ky­läyh­tei­sös­sä. Ma­ri­an pu­hei­ta en­ke­lin vie­rai­lus­ta tus­kin moni ot­ti va­ka­vas­ti.

Joo­se­fin ar­mol­li­nen asen­ne

Kaik­ki oli ta­pah­tu­nut Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta, mut­ta tä­tä­hän Joo­sef ei voi­nut vie­lä tie­tää. Hä­nen on täy­ty­nyt ko­kea suu­ria epäi­lyk­siä ja hir­vei­tä tun­tei­ta. Hän tie­si, mil­lais­ta on va­el­taa pi­me­äs­sä laak­sos­sa (Ps. 23:4).

Na­sa­re­tin kir­ja­nop­pi­neet var­maan­kin roh­kai­si­vat Joo­se­fia Moo­sek­sen lail­la, joka oli hä­nen puo­lel­laan. Lain mu­kaan hau­reut­ta har­joit­ta­nut oli hä­päis­syt koko Is­ra­e­lin, ja hä­net tuli ki­vit­tää kuo­li­aak­si. (5. Moos. 22:13–21.) Vaik­kei näin pit­käl­le oli­si käy­tän­nös­sä men­ty­kään, oli­si oi­keu­den­käyn­ti an­ta­nut Joo­se­fil­le mah­dol­li­suu­den puh­dis­taa oma mai­neen­sa ja vyö­ryt­tää kaik­ki hä­peä Ma­ri­an nis­koil­le.

Joo­sef ei kui­ten­kaan ha­lun­nut hä­päis­tä Ma­ri­aa, min­kä voi näh­dä us­kon he­del­mä­nä. Joo­sef osoit­ti täs­sä ti­lan­tees­sa sa­man­kal­tais­ta ar­mol­li­suut­ta kuin Jee­sus myö­hem­min syn­tis­tä nais­ta koh­taan (Joh. 8:1–11).

Kir­joi­tuk­set täyt­tyi­vät

Ti­lan­ne sai jäl­leen kään­teen Joo­se­fin yö­vuo­teel­la. Her­ran en­ke­li il­mes­tyi nyt myös hä­nel­le ja osoit­ti, et­tä kaik­ki oli ta­pah­tu­nut pro­fee­tan en­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti: neit­sy­en piti tul­la ras­kaak­si. (Jes. 7:14).

Joo­sef sai tun­tea toi­von vi­ri­ä­vän sy­dä­mes­sään. Hän sai­si lä­hel­tä näh­dä kir­joi­tus­ten täyt­ty­mi­sen. Oli­han tu­le­van Mes­si­aan mää­rä syn­tyä juu­ri Daa­vi­din su­vus­ta, ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa oli­si kes­tä­vä ikui­ses­ti (2. Sam. 7:12–16).

Joo­sef us­koi Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin ja ot­ti Ma­ri­an vai­mok­seen. Hän ei kui­ten­kaan kos­ke­nut Ma­ri­aan, en­nen kuin tämä oli syn­nyt­tä­nyt poi­ka­vau­van Bet­le­he­mis­sä. Joo­sef an­toi po­jal­le ni­men Jee­sus. (Matt. 1:25.) Nimi juon­taa hep­re­an­kie­li­ses­tä Joo­su­as­ta, ja se tar­koit­taa Her­ra pe­las­taa.

Lu­pauk­set to­teu­tu­vat

Joo­se­fil­la oli tär­keä teh­tä­vä per­heen­sä elät­tä­jä­nä ja Ju­ma­lan Po­jan kas­vat­ta­ja­na. Ma­ri­an us­koa ylis­te­tään esi­ku­val­li­sek­si, mut­ta Joo­se­fin­kin toi­min­nas­sa on pal­jon op­pi­mis­ta.

Lu­ki­joi­den jou­kos­ta eh­kä löy­tyy joku, joka juu­ri tä­män jou­lun al­la on vai­ke­as­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Se, mikä nyt tun­tuu yli­voi­mai­sel­ta ko­et­te­le­muk­sel­ta, voi myö­hem­min osoit­tau­tua siu­nauk­sek­si: ”Odo­ta Her­raa. Ole luja, ja vah­va ol­koon si­nun sy­dä­me­si.” (Ps. 27:14.)

Mis­sä ti­lan­tees­sa olet­kin, en­ke­lin lu­pauk­set Joo­se­fil­le ovat tot­ta si­nun­kin koh­dal­la­si. Jee­sus on pe­las­ta­nut kaik­ki maa­il­man ih­mi­set hei­dän syn­neis­tään. Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set to­teu­tu­vat.

”Ni­mes­sä lap­sen pie­noi­sen us­ko­maan käy­kää jo­kai­nen syn­tin­ne kaik­ki an­teek­si, vai­van­ne vaih­tuu rie­muk­si.” (SL 11:5.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 1:18–24

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen Kris­tuk­sen syn­ty­mä ta­pah­tui näin. Ma­ria, Jee­suk­sen äi­ti, oli kih­lat­tu Joo­se­fil­le. En­nen kuin hei­dän liit­ton­sa oli vah­vis­tet­tu, kävi il­mi, et­tä Ma­ria, Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta, oli ras­kaa­na. Joo­sef oli la­kia kun­ni­oit­ta­va mies mut­ta ei ha­lun­nut hä­päis­tä kih­lat­tu­aan jul­ki­ses­ti. Hän ai­koi pur­kaa avi­o­liit­to­so­pi­muk­sen kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa.

Kun Joo­sef ajat­te­li tätä, hä­nel­le il­mes­tyi yöl­lä unes­sa Her­ran en­ke­li, joka sa­noi: ”Joo­sef, Daa­vi­din poi­ka, älä pel­kää ot­taa Ma­ri­aa vai­mok­se­si. Se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on läh­töi­sin Py­häs­tä Hen­ges­tä. Hän syn­nyt­tää po­jan, ja si­nun tu­lee an­taa po­jal­le ni­mek­si Jee­sus, sil­lä hän pe­las­taa kan­san­sa sen syn­neis­tä.”

Tämä kaik­ki ta­pah­tui, jot­ta kä­vi­si to­teen, mitä Her­ra on pro­fee­tan suul­la il­moit­ta­nut: – Kat­so, neit­syt tu­lee ras­kaak­si ja syn­nyt­tää po­jan, ja hä­nel­le an­ne­taan ni­mek­si Im­ma­nu­el – se mer­kit­see: Ju­ma­la on mei­dän kans­sam­me.

Unes­ta he­rät­ty­ään Joo­sef teki niin kuin Her­ran en­ke­li oli käs­ke­nyt ja ot­ti Ma­ri­an vai­mok­seen.