Pasi Kur­ki­nen

Usein kes­kus­te­luis­sa nou­see esil­le kii­re ja töi­den pal­jous. Omat voi­mat ovat mo­nel­la vä­his­sä, ja töi­tä on ai­van uu­pu­muk­seen as­ti. Ei oi­ke­as­taan mi­kään ih­me, kun mo­nen­lai­set lah­jat ovat käy­tös­sä ja niil­le on ky­syn­tää.

Pal­jon­han ih­mi­nen osaa ja voi­kin teh­dä, mut­ta vain jos Ju­ma­la niin sal­lii. Tai­vaal­li­nen Isä on an­ta­nut meil­le hy­vin eri­lai­set lah­jat ja omi­nai­suu­det. Jo­kai­sel­le on an­net­tu juu­ri so­pi­vat ja var­mas­ti yh­tä ar­vok­kaat lah­jat.

Suu­rin ja tär­kein lah­ja on us­ko­mi­sen lah­ja. Sen jo­kai­nen us­ko­vai­nen on saa­nut Ju­ma­lan ar­mos­ta, il­man mi­tään omia te­ko­ja tai an­si­oi­ta. Tai­vas­tiel­lä ei kil­voi­tel­la omin voi­min, vaan teh­dään mat­kaa Ju­ma­lan voi­mal­la. Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma (Room. 1:16). Tuo­ta evan­ke­liu­mia us­ko­vai­nen kai­paa ja tar­vit­see. Ei­hän hä­ve­tä pyy­tää ja käyt­tää sitä?

Us­ko­vai­nen saa elä­mäs­sään ko­kea mo­nen­lai­sia päi­viä. Jee­sus opet­ti Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa pyy­tä­mään Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mis­ta. Vas­toin­käy­mi­sis­sä­kin saa luot­taa tai­vaal­li­sen Isän ra­kas­ta­vaan huo­len­pi­toon. Sii­o­nin lau­lus­sa ru­noil­laan kau­niis­ti: ”Päi­vä­si kaik­ki an­nan sie­lu­si par­haak­si. Ar­mo­ni voi­min kan­nan, sii­nä on kyl­lik­si.” (SL 362:4.)

Paa­va­li pyy­si Ju­ma­lal­ta, et­tä pis­tin otet­tai­siin hä­nel­tä pois. Hä­nel­le vas­tat­tiin: ”Tyy­dy mi­nun ar­moo­ni, sil­lä mi­nun voi­ma­ni on hei­kois­sa vä­ke­vä” (2. Kor. 12: 9). Evan­ke­liu­min työ­mie­he­nä­kin Paa­va­li oli Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa. Hän kir­joit­ti ko­rint­ti­lai­sil­le: ”Joka yl­pei­lee, yl­peil­köön Her­ras­ta” (1. Kor. 1:31).

Psal­min ja­keis­sa (Ps. 105: 39–42) ku­va­taan sitä, mi­ten Is­ra­e­lin kan­sa sai teh­dä mat­kaa kor­ves­sa Ju­ma­lan siu­nauk­sen ja joh­da­tuk­sen va­ras­sa. Päi­väl­lä hei­tä joh­dat­ti pil­vi­pat­sas ja yöl­lä tu­li­pat­sas. Kun he pyy­si­vät ruo­kaa, Ju­ma­la lä­het­ti vii­ri­äi­siä ja ra­vit­si hei­dät tai­vaan lei­väl­lä. Kal­li­os­ta he sai­vat juo­dak­seen elä­vää vet­tä.

Olet­ko sinä saa­nut ko­kea sa­man­lais­ta Ju­ma­lan huo­len­pi­toa kuin Is­ra­e­lin kan­sa? Tie on saat­ta­nut ol­lut tu­kos­sa ja meri vas­tas­sa, mut­ta Ju­ma­la on aut­ta­nut.

Ei is­ra­e­li­lai­si­a­kaan joh­da­tet­tu hel­poin­ta ja mu­ka­vin­ta reit­tiä, mut­ta kui­ten­kin sel­lais­ta, joka vei pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han. Sa­mal­la ta­val­la tä­män päi­vän us­ko­vai­sen on tur­val­lis­ta kil­voi­tel­la, kun saa ol­la Hy­vän Pai­me­nen joh­da­tet­ta­va­na. Hy­vän Pai­me­nen lau­mas­sa ole­vat ja hä­nen ään­tään kuu­le­vat ovat par­haas­sa osas­sa. ”Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois” (Luuk. 10:42).

Psal­mis­sa (Ps. 105: 2–5) neu­vo­taan ker­to­maan, mi­ten Ju­ma­la on aut­ta­nut. Suu­rin ih­me omas­sa elä­mäs­sä­ni oli se, kun saim­me yh­des­sä vai­mo­ni kans­sa us­koa epä­us­kon ja kaik­ki muut­kin syn­nit an­teek­si. Yh­tä suu­ri ih­me on kui­ten­kin se, et­tä Ju­ma­la on var­jel­lut lap­se­naan tä­hän päi­vään as­ti. ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on kuin äi­ti lä­hei­sin, rak­kain. On syli äi­din läm­pöi­nen ja paik­ka lap­sel­le par­hain. Kun lap­si rak­kaut­ta saa ja äi­ti hoi­taa, puh­dis­taa, ei mi­tään lap­sel­ta puu­tu.” (SL 103:4.)

Tätä aar­ret­ta, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, tar­jo­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta us­kol­la omis­tet­ta­vak­si ai­van kai­kil­le.