Il­po Sauk­ko­nen

Ar­ki­kie­les­sä toi­vo tai toi­ve­a­jat­te­lu liit­tyy yleen­sä jon­kin asi­an to­teu­tu­mi­seen. Raa­ma­tus­sa toi­vol­la on eri mer­ki­tys kuin ta­val­li­ses­sa kie­len­käy­tös­sä. Toi­vo liit­tyy lä­hei­ses­ti us­koon.

Mi­ten koet tänä ai­ka­na pu­hu­mi­sen tai­vaa­seen pää­se­mi­ses­tä, iä­i­sen elä­män toi­vos­ta? Tie­däm­me, et­tei ih­mi­nen voi ra­ken­taa tu­le­vai­suut­taan oman voi­man­sa va­raan. Em­me voi tie­tää, mitä tämä päi­vä tai tu­le­va yö tuo­vat mu­ka­naan. Jee­suk­sen ver­taus me­nes­ty­väs­tä maan­vil­je­li­jäs­tä on va­ka­va ope­tus sii­tä, et­tei elä­mää voi ra­ken­taa omai­suu­den­kaan va­raan, kun kuo­le­ma mur­si rik­kaan mie­hen tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­mat (Luuk. 12: 16–21). Ai­no­as­taan us­ko sii­hen, et­tä Ju­ma­la Kris­tuk­ses­sa te­kee ih­mi­sen van­hurs­kaak­si, an­taa ian­kaik­ki­sen elä­män toi­von.

Erääl­tä mie­hel­tä, joka oli kuo­le­mai­sil­laan, ky­syt­tiin, ha­lu­aa­ko hän pääs­tä tai­vaa­seen. Mies vas­ta­si hei­kol­la ää­nel­lä ha­lu­a­van­sa, mut­ta jät­ti asi­an sii­hen. Hän ei ha­lun­nut teh­dä pa­ran­nus­ta. Us­kal­tai­sit­ko sinä jät­tää tai­vas­toi­vo­si oman voi­ma­si va­raan il­man syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta?

Raa­ma­tun mu­kaan us­ko­van toi­vo on luja ja var­ma. Pyhä Hen­ki on sitä elä­vöit­tä­vä voi­ma. Se saa luot­ta­maan Ju­ma­lan hy­vyy­teen ja ke­ven­tää mie­len. Se an­taa us­ko­val­le lu­juut­ta, voi­maa, kär­si­väl­li­syyt­tä ja pyr­ki­mys­tä puh­tau­teen. Toi­vo on ”pe­las­tuk­sen ky­pä­rä” (Ef. 6: 17). Toi­vo kuu­luu kol­man­te­na us­kon ja rak­kau­den ohel­la Ju­ma­lan lap­sen elä­mään. Ju­ma­lan lap­sel­la on elä­vä toi­vo, joka oh­jaa ja hal­lit­see hä­nen elä­mään­sä.

Ju­ma­lan sana ei an­na toi­voa vain ajal­lis­ta elä­mää var­ten. Ju­ma­lan lap­si on Kris­tuk­sen ruu­miin jä­sen ja Py­hän Hen­gen temp­pe­li (1. Kor. 5:15, 19). ”Me rie­muit­sem­me sii­tä toi­vos­ta, et­tä pää­sem­me Ju­ma­lan kirk­kau­teen” (Room. 5:2). Paa­va­li ke­hot­taa rie­muit­se­maan jopa ah­din­gos­ta, ”sil­lä tie­däm­me, et­tä ah­din­ko saa ai­kaan kes­tä­vyyt­tä, kes­tä­vyys aut­taa sel­viy­ty­mään ko­e­tuk­ses­ta ja ko­e­tuk­ses­ta sel­viy­ty­mi­nen an­taa toi­voa” (Room. 5:3–4).

Toi­si­naan ah­din­gon tuo­ma vai­va voi peit­tää kirk­kau­den nä­kö­a­lan, mut­ta sil­loin­kin evan­ke­liu­mi puh­dis­taa ja uu­dis­taa toi­von. Tai­vaan Isä aut­taa nä­ke­mään, min­ne olem­me mat­kal­la: ”Mei­dät on pe­las­tet­tu, se on var­ma toi­vom­me” (Room. 8:24).

Jos­kus sie­lun­vi­hol­li­nen on saat­ta­nut van­gi­ta epäi­lyk­seen, et­tä ”olet käyt­tä­nyt ar­mo­kiin­ti­ö­si lop­puun – et saa enää syn­te­jä­si an­teek­si”. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ar­mo on ai­na riit­tä­nyt. Syn­te­jään ka­tu­val­le on an­net­tu kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Toi­vo on el­py­nyt ja Kris­tuk­sen an­si­on täh­den si­sim­pään on las­keu­tu­nut Ju­ma­lan rau­ha.

Paa­va­li to­te­aa: ”Saam­me myös rie­mui­ta Ju­ma­las­tam­me, kun nyt olem­me vas­taa­not­ta­neet Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen val­mis­ta­man so­vi­tuk­sen” (Room. 5:11). Ju­ma­lan lap­sen toi­vo ei ole tur­ha, ”sil­lä Ju­ma­la on vuo­dat­ta­nut rak­kau­ten­sa mei­dän sy­dä­miim­me an­ta­mal­la meil­le Py­hän Hen­gen” (Room. 5:5).

Ker­ran maal­li­nen ruu­miim­me, jos­sa asuu lain ja kuo­le­man laki, las­ke­taan maan po­veen. Ylös­nou­se­muk­ses­sa ar­mah­det­tu syn­ti­nen tu­lee Jee­suk­sen kal­tai­sek­si. Jee­suk­sen ve­rel­lä pes­ty kuo­le­ma­ton sie­lu saa uu­den asun­non, kir­kas­te­tun ruu­miin, Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.