Tais­to Määt­tä

Eläm­me maa­il­mas­sa, jos­sa kaik­kea mi­ta­taan hel­pos­ti te­hok­kuu­del­la, saa­vu­tuk­sil­la ja omis­ta­mi­sel­la. Mai­nok­set ja so­si­aa­li­nen me­dia muis­tut­ta­vat jat­ku­vas­ti sii­tä, mitä meil­tä vie­lä puut­tuu. Sil­loin voi syn­tyä aja­tus: mi­nun on pi­det­tä­vä kiin­ni omas­ta­ni. Huo­li huo­mi­ses­ta ja toi­meen­tu­los­ta voi val­la­ta mie­len. Unoh­dam­me hel­pos­ti Jaa­ko­bin sa­nat: ”Jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä, val­keuk­sien Isäl­tä” (Jaak. 1:17). Kaik­ki hyvä, mitä meil­lä on, on vii­me kä­des­sä Ju­ma­lan lah­jaa.

Paa­va­li kir­joit­taa: ”Joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää” (2. Kor. 9:6). Hän ei puhu vain ra­has­ta, vaan elä­mä­na­sen­tees­ta. Ky­sy­mys on sii­tä, mil­lä mie­lel­lä suh­tau­dum­me sii­hen, mitä Ju­ma­la on meil­le an­ta­nut. Eläm­me­kö kiin­ni pi­tä­en vai luot­ta­en ja ja­ka­en?

Paa­va­li ko­ros­taa va­paa­eh­tois­ta ja vil­pi­tön­tä an­ta­mis­ta: ”Ku­kin an­ta­koon sen mu­kaan kuin on mie­les­sään päät­tä­nyt, ei vas­ta­ha­koi­ses­ti ei­kä pa­kos­ta, sil­lä ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la ra­kas­taa” (2. Kor. 9:7). Ju­ma­la ei kai­paa pak­ko­suo­ri­tuk­sia ei­kä syyl­li­syy­des­tä an­net­tu­ja lah­jo­ja. Hän kut­suu va­pau­teen ja kii­tol­li­suu­teen. Kun ym­mär­räm­me, et­tä kaik­ki mitä meil­lä on, on meil­le us­kot­tua ja lah­jak­si saa­tua, voim­me myös an­taa sii­tä iloi­ten.

Mitä tämä tar­koit­taa käy­tän­nös­sä? An­ta­mi­nen ei ole vain ra­haa. Se voi ol­la ai­kaa yk­si­näi­sel­le, roh­kai­se­va sana, apu ar­jen kes­kel­lä tai oman osaa­mi­sen ja­ka­mis­ta il­man odo­tus­ta vas­ta­pal­ve­luk­ses­ta. Se voi ol­la myös ta­lou­del­lis­ta tu­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön.

Myös hen­gel­li­set lah­jat on tar­koi­tet­tu ja­et­ta­vik­si. Paa­va­li muis­tut­taa, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le eri­lai­sia ar­mo­lah­jo­ja, mut­ta ”kai­ken tä­män saa ai­kaan yk­si ja sama Hen­ki, joka ja­kaa kul­le­kin omat lah­jat niin kuin tah­too” (1. Kor. 12:11). Joku saa lah­jan opet­taa, toi­nen pal­vel­la, roh­kais­ta tai aut­taa. Lah­jat ovat eri­lai­sia, mut­ta nii­den tar­koi­tus on sama: ra­ken­taa seu­ra­kun­taa ja pal­vel­la toi­sia.

Paa­va­li an­taa tär­ke­än lu­pauk­sen: Ju­ma­la ky­ke­nee an­ta­maan run­saas­ti kaik­kea hy­vää, niin et­tä kai­kil­la on riit­tä­väs­ti omiin tar­pei­siin ja myös ja­et­ta­vak­si muil­le. Tämä ei ole lu­paus maal­li­ses­ta vau­rau­des­ta, vaan kut­su luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Hän an­taa ”sie­me­nen kyl­vä­jäl­le ja lei­vän ruo­ak­si” ja siu­naa sen, mikä hä­nen lah­jois­taan ja­e­taan.

An­ta­mi­nen syn­nyt­tää myös kii­tol­li­suut­ta. Kun pal­ve­lem­me lä­him­mäis­täm­me, Ju­ma­lan hy­vyys tu­lee nä­ky­väk­si ja kii­tos kään­tyy Ju­ma­lan puo­leen. Näin saam­me ol­la hä­nen rak­kau­ten­sa vä­lit­tä­jiä täs­sä maa­il­mas­sa.

Saam­me ol­la kii­tol­li­sia Tai­vaan Isäl­le kai­kis­ta lah­jois­ta, joi­ta hän on meil­le an­ta­nut. Voim­me an­taa muil­le ajas­tam­me, va­rois­tam­me, tai­dois­tam­me, hen­gel­li­sis­tä lah­jois­tam­me ja voi­mas­tam­me. Jo­kai­nen saa osal­lis­tua hy­väl­lä mie­lel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön. Kris­til­li­nen an­ta­mi­nen ei läh­de puut­tees­ta ei­kä pe­los­ta, vaan sii­tä ilos­ta, et­tä olem­me it­se en­sin saa­neet. Ju­ma­lan lah­jo­jen va­ras­sa voim­me ava­ta kä­tem­me toi­sil­le ja luot­taa sii­hen, et­tä hän pi­tää meis­tä huo­len.