Ju­ma­la an­taa avun – vai an­taa­ko? Eri­tyi­ses­ti ko­et­te­le­mus­ten ai­koi­na voi ol­la vai­kea luot­taa Ju­ma­laan ja hä­nen apuun­sa. Mie­len täyt­tä­vät ky­sy­myk­set, joi­hin ei tun­nu löy­ty­vän vas­taus­ta: Mik­si näin? Mik­si mi­nul­le? Mi­ten sel­vi­än?

Ih­mi­nen on usein poh­ti­nut, mik­si maa­il­mas­sa on tus­kaa ja kär­si­mys­tä, vaik­ka Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as ja ha­lu­aa luo­mal­leen ih­mi­sel­le pelk­kää hy­vää. Mo­nes­ti ky­sy­mys nou­see mie­leen eri­tyi­sen ki­pe­ä­nä sil­loin, kun se kos­ket­taa it­seä tai it­sel­le lä­heis­tä ih­mis­tä.

Kär­si­myk­sen tar­koi­tus jää ih­mi­sel­le usein sa­lai­suu­dek­si. Vaik­ka Ju­ma­lan lap­sel­la saat­taa ol­la elä­mäs­sään pal­jon vai­kei­ta rat­kai­se­mat­to­mia ky­sy­myk­siä, elä­vä us­ko on kui­ten­kin poh­jim­mil­taan lu­jaa luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan (Hepr. 11:1). Tuon luot­ta­muk­sen va­ras­sa voi myös ky­sy­mys­ten ja epäi­lys­ten kes­kel­lä an­taa it­sen­sä Luo­jan kaik­ki­voi­vien kä­si­var­sien kan­na­tet­ta­vak­si.

Ju­ma­la he­rät­tää kär­si­myk­sil­lä

Ju­ma­la saat­taa ko­et­te­le­mus­ten kaut­ta muis­tut­taa ih­mi­sel­le, mikä on tä­män paik­ka ja mit­kä ovat tä­män mah­dol­li­suu­det. Ih­mi­nen on ereh­ty­vä, ra­jal­li­nen ja syn­ti­nen ei­kä pys­ty hal­lit­se­maan edes omaa elä­mään­sä. Hä­nel­lä ei ole muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin tur­vau­tua ja luot­taa Ju­ma­laan.

Epä­us­kois­ta ih­mis­tä Ju­ma­la pyr­kii rii­su­maan oman voi­man tun­tees­ta ja oma­van­hurs­kau­des­ta niin, et­tä tämä kään­tyy Ju­ma­lan puo­leen. Kirk­kom­me vuo­den 1948 kris­ti­nop­pi to­te­aa, et­tä Pyhä Hen­ki he­rät­tää syn­tis­tä elä­män­koh­ta­loil­la, kär­si­myk­sil­lä ja tois­ten esi­mer­kil­lä, mut­ta eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan sa­nal­la (KO 67). Ju­ma­la oh­jaa sa­nan­sa kaut­ta syn­te­jään ka­tu­vaa ih­mis­tä tur­vau­tu­maan Jee­suk­sen val­mis­ta­maan pe­las­tuk­seen.

Jee­suk­ses­sa apu jo­kai­sel­le

Ju­ma­la on aut­ta­nut mei­tä kaik­kia, jo­kais­ta ih­mis­tä, Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Jee­sus so­vit­ti ris­til­lä koko maa­il­man syn­nit ja ava­si ylös­nou­se­muk­sel­laan jo­kai­sel­le us­ko­vai­sel­le tien tai­vaa­seen.

Jo­kai­nen ih­mi­nen elä­män­ti­lan­tees­ta riip­pu­mat­ta saa ot­taa vas­taan Ju­ma­lan lah­joit­ta­man pe­las­tuk­sen. Jee­sus lu­paa: ”Pyy­tä­vä saa, et­si­jä löy­tää, ja jo­kai­sel­le, joka kol­kut­taa, ava­taan” (Luuk. 11:10).

Ih­mi­sen ajal­li­nen elä­mä on par­haim­mil­laan­kin ly­hyt ja va­ja­vai­nen. Sen si­jaan ikui­nen elä­mä tai­vaas­sa on täy­del­lis­tä. Ih­mi­se­lä­män tär­kein ja ar­vok­kain asia on elä­vä us­ko ja sen tuo­ma pe­las­tus.

Jee­sus ke­hot­taa: ”äl­kää koot­ko it­sel­len­ne aar­tei­ta maan pääl­le. – – Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta.” (Matt. 6:19–20.)

Kaik­ki kään­tyy par­hain päin

Apos­to­li Paa­va­li oli jou­tu­nut elä­mäs­sään mo­niin hy­vin vai­kei­siin ti­lan­tei­siin. Hän ker­too: ”Olen ol­lut vaa­ras­sa huk­kua jo­kiin ja jou­tua ros­vo­jen kä­siin, vaa­ras­sa niin maan­mies­te­ni kuin vie­ras­hei­mois­ten jou­kos­sa, vaa­ras­sa kau­pun­gis­sa ja au­ti­o­maas­sa, vaa­ras­sa me­rel­lä, vaa­ras­sa va­le­vel­jien pa­ris­sa. Olen raa­ta­nut ja näh­nyt vai­vaa, val­vo­nut pal­jon, kär­si­nyt näl­kää ja ja­noa, paas­ton­nut usein, pa­lel­lut vä­his­sä vaat­teis­sa.” (2. Kor. 11:26–27.)

Paa­va­li ei ko­et­te­le­muk­sis­taan huo­li­mat­ta me­net­tä­nyt us­ko­aan Ju­ma­laan ja hä­nen apuun­sa. Hän va­kuut­ti myö­hem­min: ”Me tie­däm­me, et­tä kaik­ki koi­tuu nii­den par­haak­si, jot­ka ra­kas­ta­vat Ju­ma­laa ja jot­ka hän on suun­ni­tel­man­sa mu­kai­ses­ti kut­su­nut omik­seen” (Room. 8:28).

Elä­män rik­ki­näi­syy­den­kin kes­kel­lä saam­me luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen, vaik­ka em­me ai­na hä­nen tei­tään ym­mär­rä­kään. Mi­kään ei voi erot­taa mei­tä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, joka on tul­lut il­mi Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me (Room. 8:39).

Pek­ka Ait­ta­kum­pu

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 7.5.2014.