Jark­ko Si­vu­la

Tai­vaan Isä on siu­nan­nut meil­le suu­ren per­heen, jon­ka isä­nä elä­mi­nen on val­ta­van ri­kas­ta. On val­ta­van pal­jon ilo­nai­hei­ta.

On kui­ten­kin tot­ta, et­tä myös mo­net huo­let ja mur­heet pii­rit­tä­vät toi­si­naan. Kun oman per­heen lei­pä­huo­lien kans­sa on op­pi­nut ajan saa­tos­sa elä­mään, omat lap­set ja nuo­ret sekä ai­kuis­tu­vat lap­set ja hei­dän per­heen­sä tu­le­vat usein mie­leen. Mi­ten he jak­sa­vat kat­soa tu­le­vai­suu­teen? Jak­sa­vat­ko he luot­taa, et­tä kaik­ki on lo­pul­ta kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan kä­sis­sä?

Ajan­ku­va ja mo­net sii­hen liit­ty­vät uh­ka­ku­vat vai­kut­ta­vat mo­nes­ti sen, et­tä eteen­päin aja­tel­tu­na elä­mä saat­taa näyt­tää epä­var­mal­ta. Van­hem­pa­na­kin saat­taa hä­täil­lä omien lap­sien puo­les­ta.

Kun kat­son oman per­hee­ni elä­mää taak­se­päin, en voi kui­ten­kaan kuin ih­me­tel­lä, mi­ten Tai­vaan Isä on ih­mis­jär­jel­le mah­dot­to­mis­ta­kin ti­lan­teis­ta joh­dat­ta­nut tä­hän päi­vään. Mie­lee­ni muis­tuu elä­väs­ti, kun per­heem­me oli vas­ta nuo­ri ja it­sel­lä­ni oli per­hee­ni­sä­nä opin­not vie­lä pa­has­ti kes­ken.

Per­hee­seem­me syn­tyi vii­des lap­si. Opis­ke­lu­ka­ve­rit ky­syi­vät mi­nul­ta: ”Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä per­hees­sän­ne on jo noin pal­jon lap­sia ja li­sää syn­tyy? Mil­lä te elät­te?” Nuo oli­vat ih­mis­jär­jel­le so­pi­via ky­sy­myk­siä. En osan­nut nii­hin oi­kein mi­tään vas­ta­ta. Ei­hän se lei­pä­kään oi­kein le­ve­ää ol­lut.

Myö­hem­min olen ym­mär­tä­nyt, et­tä per­heen kas­va­mi­nen opis­ke­lu­ai­ka­na­kin pe­rus­tui lap­sen­mie­li­seen us­koon, et­tä Ju­ma­la pi­tää per­hees­täm­me huol­ta. Ajat­te­len, et­tä tuos­ta lap­sen­mie­li­ses­tä us­kos­ta ei seu­ran­nut vas­tuu­ton­ta huo­let­to­muut­ta, vaan van­hem­pi­na ha­lu­sim­me teh­dä par­haam­me, opis­kel­la ja teh­dä sen ohes­sa työ­tä per­heen elan­non eteen.

Jäl­ki­kä­teen saa kii­tol­li­sel­la mie­lel­lä to­de­ta Ju­ma­lan siu­nan­neen teh­dyn työn sil­lä ta­val­la, et­tä mei­dän ei ole kos­kaan tar­vin­nut ko­kea vi­lua tai näl­kää.

Raa­ma­tus­sa roh­kais­taan useis­sa koh­dis­sa luot­ta­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Us­ko­vai­sen ih­mi­sen, joka lait­taa tur­van­sa Ju­ma­laan, ei tar­vit­se mu­reh­tia. Vaik­ka us­ko­vai­sen­kin elä­mään liit­tyy pal­jon työ­tä ja vai­vaa, saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää lap­sis­taan huo­len hy­väk­si nä­ke­mäl­lään ta­val­laan.

Paa­va­li kir­joit­taa roo­ma­lai­sil­le: ”Kun hän ei sääs­tä­nyt omaa Poi­kaan­sa­kaan vaan an­toi hä­net kuo­le­maan kaik­kien mei­dän puo­les­tam­me, kuin­ka hän ei lah­joit­tai­si Poi­kan­sa mu­ka­na meil­le kaik­kea muu­ta­kin?” (Room. 8:32). Ju­ma­lan lap­sen etuo­i­keus on luot­ta­mus sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää lap­sis­taan huo­len.

Oma­koh­tai­ses­ti koen, et­tä us­ko on muut­tu­nut nä­ke­mi­sek­si jo tääl­lä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä sii­nä mie­les­sä, et­tä Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set ovat to­teu­tu­neet elä­mäs­säm­me. Vaik­ka ih­mis­jär­ki on­kin mo­nes­ti epäil­lyt, Ju­ma­la on siu­nan­nut per­heel­lem­me ruo­an, vaat­teet ja pal­jon muu­ta­kin. En­nen muu­ta hän on var­jel­lut val­ta­kun­nas­saan lap­se­naan tä­hän päi­vään saak­ka. Voi­si­ko suu­rem­paa huo­len­pi­toa enää toi­voa?