Ilk­ka Ma­ju­ri

Erääl­lä lei­ril­lä pe­rus­tet­tiin il­lan pi­me­tes­sä kynt­ti­lä­kul­kue. Jo­kai­sen teh­tä­vä­nä oli pie­nes­sä ryh­mäs­sä huo­leh­tia sii­tä, et­tä kun­kin ryh­mä­läi­sen liek­ki py­syy pa­la­va­na. Kun yli­tet­tiin pel­toa, piti py­säh­tyä ja suo­ja­ta toi­sen lei­ri­läi­sen liek­kiä tai an­taa omas­ta lie­kis­tä tuli sam­mu­neel­le kynt­ti­läl­le. Kun saa­vut­tiin pe­ril­le, yk­si lei­ri­läi­nen to­te­si, et­tä tä­mä­hän on kuin us­ko­vais­ten elä­mää.

Paa­va­li tuo esil­le sa­man kir­joit­ta­mal­la sii­tä, mi­ten elin­tär­keä on ih­mi­sen sie­lul­le Kris­tuk­sen kirk­kau­des­ta sä­tei­le­vä valo. Tuos­sa va­los­sa avau­tuu kul­ku­kel­poi­nen tie syn­nin pi­men­tä­mäs­sä ajas­sa. Her­ran hen­gen valo on ol­lut alus­ta al­ka­en evan­ke­liu­mis­sa läs­nä. Kris­tuk­sen sä­tei­le­vä kirk­kaus pais­taa nyt­kin vain Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­sa ar­mon au­rin­ko­na.

Va­los­sa elä­vät, syn­nis­tä va­pah­de­tut ha­lu­a­vat tais­tel­la evan­ke­liu­min voi­min syn­tiä vas­taan. Ar­mon valo opet­taa kirk­kaam­min kuin mi­kään sään­tö­ko­ko­el­ma. Kun oma­tun­to on si­dok­sis­sa Ju­ma­lan sa­naan, op­paa­na toi­mii Pyhä Hen­ki. Ar­mo nos­taa, kan­taa, loh­dut­taa ja vah­vis­taa. To­del­li­ses­sa va­los­sa py­syy, kun py­syy evan­ke­liu­mil­le kuu­li­ai­se­na.

Raa­mat­tu ker­too, mi­ten sie­lun­vi­hol­li­nen peit­tää sil­mät niin, et­tä ”ju­lis­ta­mam­me evan­ke­liu­mi on pei­tos­sa, se on pei­tos­sa niil­tä, jot­ka jou­tu­vat ka­do­tuk­seen” (2. Kor. 4:3). Syn­ti joh­taa epä­us­koon ja sil­loin Paa­va­lin mu­kaan ”ei näe Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min kirk­kau­des­ta sä­tei­le­vää va­loa” (2. Kor. 4:4). Sie­lu on rau­ha­ton ja le­vo­ton pi­mey­des­sä.

Ih­mi­sen sie­lu saa elä­män vain Her­ran kirk­kau­den sä­tei­lys­sä. Täs­sä va­los­sa ih­mi­nen löy­tää elä­män mer­ki­tyk­sen ja en­nen kaik­kea ikui­suu­den toi­von. Us­kon va­los­sa Ju­ma­lan lap­si kat­se­lee eteen­päin yli tä­män ajan ja nä­kee siis jo aa­vis­tuk­se­no­mai­sen ku­van sii­tä, mitä ei vie­lä tar­kas­ti näh­dä.

Kris­tuk­sen sana on edel­leen ajan­koh­tai­nen: ”Et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan.” Kut­su kuu­luu kai­kil­le. Jo­kai­nen pi­mey­des­sä kul­ke­va, le­vo­ton, rau­ha­ton ja ilo­ton voi löy­tää rau­han vain va­lon val­ta­kun­nas­sa. Evan­ke­liu­mi pais­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kirk­kaan au­rin­gon lail­la Kris­tuk­ses­sa. Sitä ja­ka­vat kaik­ki Ju­ma­lan lap­set, jot­ka jo kat­se­le­vat Kris­tuk­sen kirk­kaut­ta peit­tä­mät­tö­min kas­voin.

Va­pah­ta­jan evan­ke­liu­mi kuu­luu juu­ri si­nul­le, joka koet it­se­si epä­on­nis­tu­neek­si ja ka­dut syn­te­jä­si. Kun olem­me pe­ril­lä, nä­em­me to­del­li­sen kirk­kau­den ja Kris­tuk­sen kas­vois­ta kas­voi­hin ja tu­lem­me hä­nen kal­tai­sek­seen.