Tuo­mo Kel­lo­kos­ki

Sii­o­nin lau­lus­sa ku­va­taan kau­niis­ti Ju­ma­lan lap­sen iloa: ”On ilo lau­laa nyt Jee­suk­ses­ta, syn­tis­ten par­haas­ta ys­tä­väs­tä. Hän mi­nut, syn­ti­sen, lu­nas­ti ja omak­seen mi­nut va­pah­ti. Hän ar­mon lah­joit­ti sa­nan kaut­ta, ei omat an­si­ot mi­tään au­ta. Vain ar­mo syn­ti­sen pe­las­taa ja al­ta tuo­mi­on va­pah­taa.” (SL 61:1–2.)

Psal­mi 51 ku­vaa hy­vin us­ko­vai­sen ih­mi­sen ajan mat­kaa kak­si­o­sai­se­na. On pal­jon asi­oi­ta, pie­nem­piä ja isom­pia, jot­ka tuo­vat mur­het­ta ja sa­mal­la ovat vie­mäs­sä us­ko­mi­sen iloa. Vir­si­ru­noi­li­ja ku­vaa: ”Mik­si on­ni pa­ke­nee? Ai­kam­me sen tur­me­lee. Syn­ti tääl­lä myr­kyt­tää kau­nein­ta­kin elä­mää.” (VK 598:6.)

Psal­mis­sa Daa­vid tuo esil­le omaa heik­kout­taan. Psal­min­kir­joit­ta­ja ku­vaa kau­niis­ti, kuin­ka syn­tiin tai­pu­vai­nen ih­mi­nen iloit­see elä­vän us­kon omis­ta­ja­na aar­tees­taan, elä­väs­tä us­kos­ta, jon­ka on Ju­ma­lan ar­mos­ta saa­nut.

Omal­ta puo­lel­taan ih­mi­nen on kel­paa­ma­ton Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä. Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ih­mi­sen osak­si tuli pe­ri­syn­ti, eli ih­mi­nen jou­tui tot­te­le­mat­to­muu­den vuok­si eroon hy­väs­tä Ju­ma­las­ta. Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka Adam ja Ee­va jou­tui­vat pa­ra­tii­sis­sa sie­lun­vi­hol­li­sen pet­tä­mäk­si, kun sie­lun­vi­hol­li­nen sai hou­ku­tel­tua hei­dät ulos Ju­ma­lan lap­sen on­nel­li­ses­ta osas­ta. Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lan tah­dol­le rik­kou­tui. (1. Moos. 3:1–19.)

Kol­mi­liit­toi­nen vi­hol­li­nen – sie­lun­vi­hol­li­nen, ih­mi­sen tur­mel­tu­nut luon­to ja tämä maa­il­ma – koit­taa saa­da ih­mi­sen mo­nin eri kei­noin luo­pu­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­don alai­suu­des­ta ja läh­te­mään la­ve­al­le tiel­le. Tämä tie, jota Ju­ma­lan lap­si kul­kee, on kai­ta mut­ta on­nel­li­nen, sil­lä se vie ker­ran pe­ril­le kun­ni­an tai­vaa­seen.

Kau­an sit­ten psal­min­kir­joit­ta­ja pyy­si Ju­ma­lal­ta, et­tä hän kään­täi­si kat­seen­sa pois syn­neis­tä, joi­ta ih­mi­sel­le tu­lee, ja sen si­jaan uu­dis­tai­si ja an­tai­si puh­taan sy­dä­men. Tätä evan­ke­liu­min vai­kut­ta­maa, syn­nis­tä pe­las­tu­mi­sen rie­mua ja us­kon iloa on mah­dol­lis­ta ko­kea edel­leen. Ju­ma­la it­se puh­dis­taa ja uu­dis­taa ih­mi­sen Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa, Py­hän Hen­gen kaut­ta. (Ps. 51:11–14.) Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den al­la on tur­val­lis­ta kul­kea koh­ti tai­vaan ko­tia.

Psal­mis­sa Daa­vid va­lit­te­lee omaa sur­keut­taan. Lau­lu­ru­noi­li­ja ku­vaa: “Älä, ra­kas ys­tä­vä­ni, kat­so omaa sy­dän­tä. Se on ai­van kyl­mä, kolk­ko, tur­mel­tu ja yn­seä.” (SL 270:1.) Myös Raa­mat­tu to­dis­taa meil­le: “Ei ole yh­tä­kään van­hurs­kas­ta, ei yh­tä­kään ym­mär­tä­väis­tä, ei ke­tään, joka et­sii Ju­ma­laa. Kaik­ki ovat luo­pu­neet ja käy­neet kel­vot­to­mik­si. Ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan.” (Room. 3:10–12.)

Psal­mi 51 jat­kuu Daa­vi­din ku­vauk­sel­la sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la tah­too ja voi pyyh­kiä pois hä­nen syn­tin­sä ja teh­dä uu­den, puh­taan sy­dä­men. Ju­ma­la voi an­taa hä­nen tun­tea pe­las­tuk­sen rie­mua.

Raa­mat­tu muis­tut­taa ja va­roit­taa, kuin­ka ih­mi­nen it­ses­sään on tai­pu­vai­nen syn­tiin. En­nen kaik­kea kui­ten­kin Ju­ma­lan sana roh­kai­see us­ko­maan ar­mos­ta ja iloit­se­maan Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä – hän on an­ta­nut lap­sil­leen syn­nin­pääs­tön avai­met. Ju­ma­lan an­ta­man ajan kes­kel­lä saa iloi­ten teh­dä mat­kaa.