Jari Kol­mo­nen

Tänä päi­vä­nä moni on huo­lis­saan vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta. Se tun­tuu hel­pos­ti pa­hal­ta, jos eri ta­val­la ajat­te­le­vat ei­vät ky­ke­ne ol­len­kaan tun­te­maan myö­tä­tun­toa toi­si­aan koh­taan. So­si­aa­li­sen me­di­an al­go­rit­mit an­ta­vat hel­pos­ti huo­mi­o­ta kaik­kein ra­di­kaa­leim­mil­le mie­li­pi­teil­le, mikä li­sää en­ti­ses­tään vas­tak­kai­na­set­te­lua. Jot­kut sa­noit­ta­vat mie­li­pi­tei­den ää­ri­päi­den vä­lis­sä asi­oi­ta, et­tei­vät ne ole niin mus­ta­val­koi­sia ja eh­dot­to­mia. Vas­tak­kai­na­set­te­luun hyvä lää­ke on kun­ni­oit­ta­va suh­tau­tu­mi­nen toi­seen ih­mi­seen.

Vaik­ka kun­ni­oit­ta­va suh­tau­tu­mi­nen on tär­ke­ää, se ei muu­ta sitä, et­tä us­kon asi­ois­sa on vain kak­si vaih­to­eh­toa. Läpi Raa­ma­tun ih­mi­set ja­kaan­tu­vat kah­teen ryh­mään. Raa­ma­tun en­sim­mäi­ses­sä kir­jas­sa Her­ra kat­soi suo­pe­as­ti Abe­lin uh­riin; Kai­nin uh­riin hän ei kat­so­nut (1. Moos. 4). Osas­ta Juu­dan ja Is­ra­e­lin ku­nin­kai­ta Raa­mat­tu to­dis­taa: hän teki sitä, mikä on Her­ran sil­mis­sä oi­kein (2. Aik. 29:2, 2. Aik. 34:2, 2. Kun. 12:3). Osa puo­les­taan teki sitä, mikä on Her­ran sil­mis­sä vää­rin (1. Kun. 16:19, 2. Aik. 33:2). Ku­nin­kai­den toi­min­nan myö­tä kan­sa­kin usein joko pal­ve­li elä­vää Ju­ma­laa tai sor­tui syn­nin tiel­le. Jee­suk­sen toi­min­ta­kin ja­koi se­kin ih­mi­siä. Use­at ih­mi­set läh­ti­vät hä­nen seu­raan­sa (Matt. 4:20; 9:9). Toi­set ei­vät hän­tä us­ko­neet. Näin oli esi­mer­kik­si rik­kaan nuo­ru­kai­sen lai­ta (Matt. 19:22). Vaih­to­eh­to­ja on siis vain kak­si: ih­mi­nen on joko us­ko­vai­nen tai epä­us­koi­nen.

Tuo­mi­o­sun­nun­tai­na mei­tä muis­tu­te­taan, et­tä kaik­ki kan­sat koo­taan ker­ran Jee­suk­sen eteen ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan (Matt. 25:32). Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la tu­lee to­dek­si Sa­nan­las­ku­jen koh­ta: ”Van­hurs­kaus on kan­sal­le kun­ni­ak­si, mut­ta syn­ti on kan­so­jen hä­peä” (Sa­nanl.14:34). Kai­kil­le kan­soil­le kuu­luu evan­ke­liu­mi ja evan­ke­liu­min sa­nas­sa an­teek­si­an­ta­mus.

Kaik­ki kan­sat koo­taan Va­pah­ta­jan toi­sen tu­le­mi­sen jäl­keen hä­nen eteen­sä. Kui­ten­kin on niin, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen tuo­mi­taan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Ih­mi­set ero­te­taan toi­sis­taan ai­no­as­taan sil­lä pe­rus­teel­la, on­ko Jee­sus sy­dä­men asuk­kaa­na. Ei ole mer­ki­tys­tä, on­ko suo­ma­lai­nen, ruot­sa­lai­nen, is­ra­e­li­lai­nen tai mi­hin hy­vän­sä kan­saan kuu­lu­va. Ju­ma­lan lap­si odot­taa sitä päi­vää, kun hän saa lo­pul­li­sen va­paut­ta­van tuo­mi­on. Odo­tus ei ole voi­mia ku­lut­ta­vaa jän­ni­tys­tä, vaan tur­val­lis­ta luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­la ker­ran vie lap­sis­saan aloit­ta­man­sa hy­vän työn pää­tök­seen. Jo­kai­nen us­ko­vai­nen kuu­luu sii­hen jouk­koon, joka ai­ko­jen lo­pul­la saa kut­sun: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:34.) Jee­suk­sen omat ju­lis­ta­vat yhä tä­nä­kin päi­vä­nä syn­nin­pääs­tön saar­naa Va­pah­ta­jan­sa käs­kys­tä. Us­ko ei ole vä­hä­mer­ki­tyk­si­nen asia: se vie us­ko­jan­sa ker­ran pe­ril­le tai­vaan ko­tiin.