Eli­as Ma­ju­ri

”Äi­ti, mä en tyk­kää kyy­ne­leis­tä”, kol­mi­vuo­ti­as sa­noi.

Lap­sen sa­nat py­säyt­ti­vät. Ku­ka­pa meis­tä pi­täi­si kyy­ne­lis­tä. Ker­to­vat­han ne su­rus­ta, ki­vus­ta ja ikä­väs­tä. Jos­kus kyy­ne­leet tu­le­vat il­man, et­tä osaa edes sa­noa, mikä it­ket­tää.

Sil­loin, kun jou­tuu hy­väs­te­le­mään rak­kaan ih­mi­sen, voi kyy­nel­ten mu­ka­na tul­la kai­paus, jota sa­nat ei­vät ta­voi­ta. Myös oma pa­huus voi it­ket­tää. Vää­rät te­kom­me haa­voit­ta­vat it­se­äm­me ja lä­him­mäis­täm­me sekä rik­ko­vat yh­teyt­tä Ju­ma­laan. Vie­lä pa­hem­pi on, jos syn­nin te­ke­mi­nen ei mu­reh­du­ta omaa­tun­toa.

Py­häin­päi­vä pu­huu py­hien yh­tey­des­tä. Jo­kai­nen Jee­suk­sen Kris­tuk­sen oma on sii­tä osal­li­nen Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa. Py­hien yh­teys ulot­tuu kuo­le­man­kin yli. Vie­lä kil­voit­te­le­vat ja jo voit­ta­ji­na pe­ril­le pääs­seet kuu­lu­vat yh­teen. Us­kos­sa pois­nuk­ku­nei­den muis­to loh­dut­taa ja jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo vah­vis­taa ha­lun säi­lyt­tää us­ko ja hyvä oma­tun­to.

Il­mes­tys­kir­ja pu­huu py­hien yh­tey­des­tä roh­kai­se­vin ku­vin. Jo­han­nes näki ”uu­den tai­vaan ja uu­den maan” (Ilm. 21:1). Kun Ju­ma­la loi ai­ko­jen alus­sa tai­vaan ja maan, kaik­ki oli hy­vää. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen myö­tä maa­il­maan tu­li­vat syn­ti, kär­si­mys ja kuo­le­ma. Ai­ko­jen lo­pus­sa Ju­ma­la luo kai­ken uu­dek­si. Sil­loin kaik­ki on jäl­leen hy­vin. Ju­ma­lan kan­sa kat­soo ja va­el­taa sitä päi­vää koh­ti us­kos­sa val­vo­en ja ru­koil­len.

Jo­han­nes näki myös py­hän kau­pun­gin, uu­den Je­ru­sa­le­min, joka las­keu­tui Ju­ma­lan luo­ta alas maan pääl­le. Ih­mi­nen ei yl­lä Ju­ma­lan tai­vai­siin, vaan Ju­ma­la it­se on aset­ta­nut asuin­si­jan­sa ih­mis­ten kes­kel­le, ja täs­sä kau­pun­gis­sa ih­mi­set tu­le­vat hä­nen kan­sak­seen. (Ilm. 21: 2–3.) Uu­si Je­ru­sa­lem ei ole vas­ta sil­loin, kun Ju­ma­la luo uu­den maan. Ju­ma­la asuu jo nyt kan­san­sa kes­kel­lä Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Hän kut­suu ih­mi­siä mo­nel­la ta­voin, mut­ta van­hurs­kaut­taa vain seu­ra­kun­tan­sa yh­tey­des­sä evan­ke­liu­min saar­nan vä­li­tyk­sel­lä.

Ju­ma­lan kau­pun­ki ih­mis­ten kes­kel­lä on kau­nis kuin juh­la­pu­vus­sa sul­has­taan odot­ta­va mor­si­an (Ilm. 21: 2), mut­ta sen kau­neus ei ole läh­töi­sin kau­pun­gin asuk­kais­ta it­ses­tään. Ka­rit­san veri on puh­dis­ta­nut hei­dät (Ilm. 7:14). Seu­ra­kun­ta on pyhä Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Mart­ti Lut­her to­te­aa Il­mes­tys­kir­jan esi­pu­hees­saan, et­tei seu­ra­kun­nan py­hyys näy ul­ko­puo­lel­le us­ko­vien vi­ko­jen ja lan­kee­mus­ten täh­den ei­kä ul­ko­puo­len pa­hen­nus­ten ja eri­seu­ro­jen täh­den. Kris­tuk­sen van­hurs­kaus on lah­jaa syn­te­jään ka­tu­val­le, ja ar­mo opet­taa evan­ke­liu­min ar­von mu­kai­seen elä­mään. Kun­pa jo­kai­ses­sa syt­tyi­si halu et­siä tätä elä­män ar­vok­kain­ta osaa.

Py­hien yh­tey­des­sä avau­tuu us­kon pää­mää­rä ja kuo­le­ma­kin me­net­tää lo­pul­li­sen uh­kan­sa. Ian­kaik­ki­nen elä­mä on Her­ran omil­le tot­ta jo nyt, ja ker­ran se to­teu­tuu täy­del­li­se­nä. Sil­loin us­ko vaih­tuu nä­ke­mi­seen, ei­kä mi­kään voi enää erot­taa Ju­ma­las­ta. Sil­loin ei enää ole kyy­ne­lei­tä­kään. ”Hän pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa.” (Ilm. 21:4.)