Timo Pie­ti­läi­nen

Kun olin ky­se­le­mäs­sä tu­le­val­ta ap­piu­kol­ta­ni lu­paa avi­oi­tua vai­mo­ni kans­sa, hän an­toi puo­lit­tain hu­mo­ris­ti­ses­sa sä­vys­sä neu­von: “Kun tu­lee neu­vot­te­lu­ti­lan­tei­ta, on hyvä vas­ta­ta ’kyl­lä rak­kaa­ni’. Kun riit­tä­vän iso­ja asi­oi­ta tu­lee vas­taan, tu­lee puo­li­so kyl­lä ky­sy­mään.”

Pe­ri­syn­ti tur­me­li ih­mi­sen ky­vyn toi­mia yk­si­mie­li­syy­den, lem­pey­den ja rak­kau­den il­ma­pii­ris­sä. Avi­o­liit­to­jen vai­keu­det, ys­tä­vien ja si­sa­rus­ten vä­li­ri­kot ja jopa kan­sa­kun­tien vä­li­set konf­lik­tit saa­vat usein al­kun­sa ih­mi­sen yl­pey­den­tun­nos­ta, ka­teu­des­ta ja jää­rä­päi­syy­des­tä, jois­ta on saat­ta­nut muo­tou­tua elä­mää han­ka­loit­ta­va tu­ho­voi­ma.

Pat­ri­ark­ko­jen ja Is­ra­e­lin kan­san vai­heis­sa esiin­tyy mo­nia ti­lan­tei­ta, jois­sa val­lan ovat saa­neet viha, ka­teus ja kos­ton mie­li­a­la. Näin ta­pah­tuu, kun syn­ti saa ti­laa ja Ju­ma­lan neu­vot ja oh­jeet unoh­tu­vat. ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. (Matt. 22:37–38.)

Ku­nin­gas Saul jät­ti Ju­ma­lan neu­vot ja oh­jeet huo­mi­ot­ta, jou­tui syn­tiin ja me­net­ti lo­pul­ta us­kon lah­jan (1. Sam. 15:23,26). Her­ran hen­gen me­net­tä­nees­tä Sau­lis­ta tuli pa­han hen­gen vai­no­a­ma epä­luu­loi­nen ku­nin­gas. (1. Sam. 16:14). Sa­maan ai­kaan Sau­lin pal­ve­luk­ses­sa ole­va Daa­vid me­nes­tyi Ju­ma­lan avul­la kai­kes­sa, mitä hän teki. Hän naut­ti sekä kan­san et­tä Sau­lin mies­ten suo­si­o­ta. (1. Sam. 18:5,14.) Ka­teus is­ki Sau­liin ja hän ryh­tyi vai­no­a­maan Daa­vi­dia rai­va­tak­seen hä­net tiel­tään (1. Sam. 18:8–9). Daa­vid ei nos­ta­nut kät­tään Ju­ma­lan va­lit­se­maa ku­nin­gas­ta vas­taan, vaan pa­ke­ni (1. Sam. 26:1).

Ju­ma­la joh­ti niin, et­tä Daa­vid lo­pul­ta sei­soi ku­nin­kaan­sa edes­sä mu­ka­naan pala ku­nin­kaan vii­tan kan­gas­ta. Osoit­taak­seen, et­tei mis­sään olois­sa te­ki­si ku­nin­kaal­le pa­haa, oli Daa­vid luo­lan pi­mey­des­sä sa­laa lei­kan­nut Sau­lin vii­tas­ta pa­la­sen. Ju­ma­la ava­si Sau­lin ym­mär­tä­mään, kuin­ka vää­rin hän oli Daa­vi­dia koh­taan toi­mi­nut. Saul puh­ke­si­kin it­kuun: ”Sinä olet oi­ke­as­sa, minä vää­räs­sä! Olet teh­nyt mi­nul­le pelk­kää hy­vää, mut­ta minä olen mak­sa­nut sen si­nul­le pa­hal­la. Sinä olet tä­nään osoit­ta­nut, et­tä tah­dot mi­nul­le vain hy­vää. Kun Her­ra luo­vut­ti mi­nut si­nun kä­sii­si, et tap­pa­nut mi­nua.” (1. Sam. 24: 12, 17–19.) Saul ym­mär­si, et­tä Daa­vid on nou­se­va hä­nen pai­kal­leen Is­ra­e­lin ku­nin­kaak­si (1. Sam. 24: 21).

Las­ten rii­ta­ti­lan­teis­sa toi­si­naan ih­me­tyt­tää, kuin­ka huo­nos­ti lap­si muis­taa omaa osuut­taan ja omia vir­hei­tään. Va­li­tet­ta­van usein myös ai­kui­sil­la on hy­vin ly­hyt mat­ka oi­ke­as­sa ole­mi­sen tun­tee­seen ja ti­lan­tei­siin, jois­sa toi­sen vir­heet ja puut­teet on help­po ke­hi­tel­lä jopa pit­käk­si lis­tak­si. Jos vas­ta­puo­lel­la on esi­tel­lä sa­man mit­ta­luo­kan lis­ta, on työ­läs pääs­tä koh­ti so­vin­toa. Raa­mat­tu opet­taa so­pi­maan: ”Suos­tu pian so­pi­maan rii­ta­puo­le­si kans­sa, niin kau­an kuin vie­lä olet hä­nen kans­saan tiel­lä” (Matt. 5:25).

Jee­sus ku­vaa ver­tauk­ses­saan si­nua ja mi­nua kym­me­nen tu­han­nen lei­vis­kän ve­lal­li­sek­si, joka saa ve­lan ar­mos­ta an­teek­si (Matt. 18: 23–35). Va­pah­ta­jam­me Jee­sus ot­ti pääl­leen jo­kai­sel­le meil­le kuu­lu­van syyl­li­syy­den. Tuon so­vi­tus­työn osal­li­suus opet­taa et­si­mään en­si­si­jai­ses­ti omia vir­hei­täm­me ja suh­tau­tu­maan lä­him­mäi­sen vi­koi­hin ar­mol­li­ses­ti.