Jark­ko Si­vu­la

Tu­tus­sa pai­menp­sal­mis­sa kir­joit­ta­ja iloit­see sii­tä, kuin­ka Hyvä Pai­men joh­taa kris­ti­tyn kil­voi­tuk­sen mat­kaa: ”Sinä suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si, joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si” (Ps. 23:4). Tai­vaan tien mat­kaan kuu­luu kris­ti­tyl­lä­kin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta. On vih­rei­tä niit­ty­jä, jois­sa saa vir­voit­tua ja le­vä­tä. Toi­si­naan elä­mäs­sä voi ol­la myös pi­mei­tä laak­so­ja.

Eräs ys­tä­vä­ni oli ko­ke­nut elä­mäs­sään ko­via ai­ko­ja. Vas­toin­käy­mi­siä tun­tui ole­van sekä ko­to­na et­tä työ­pai­kal­la. Lä­hes kaik­ki asi­at tun­tui­vat me­ne­vän juu­ri päin­vas­toin kuin oli it­se aja­tel­lut. Hän ky­syi mi­nul­ta: ”Ei­kös Raa­ma­tus­sa an­ne­ta ym­mär­tää, et­tä vas­toin­käy­mi­siä an­ne­taan vain sen ver­ran, kun on voi­mia?”

Ky­syin ys­tä­väl­tä­ni, on­ko hän kos­kaan lu­ke­nut Van­has­ta tes­ta­men­tis­ta Jo­bin kir­jaa. Kes­kus­te­lim­me ys­tä­vä­ni kans­sa Jo­bin elä­mään sal­li­tuis­ta ko­et­te­le­muk­sis­ta ja sii­tä, mi­ten hä­nen elä­mäs­tään voi ha­kea pers­pek­tii­viä omil­le vas­toin­käy­mi­sil­le. Vaik­ka Jo­bin kär­si­myk­set oli­vat in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na täy­sin koh­tuut­to­mia, häin ei kui­ten­kaan ha­lun­nut ka­pi­noi­da Ju­ma­laa vas­taan. Kun Job oli me­net­tä­nyt per­heen­sä ja koko omai­suu­ten­sa, hän to­te­si: ”Alas­to­ma­na minä tu­lin äi­ti­ni koh­dus­ta, alas­to­ma­na pa­laan tääl­tä. Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi!” To­te­sim­me ys­tä­vä­ni kans­sa, et­tä vas­toin­käy­mis­ten­kin suu­ruus on suh­teel­li­nen kä­si­te.

To­si­a­sia on kui­ten­kin se, et­tä vaik­ka elä­män vas­toin­käy­mi­set ei­vät oli­si­kaan suh­teel­li­ses­ti ot­ta­en suu­ria, ne saat­ta­vat pe­lot­taa ja ah­dis­taa. Us­kon nä­kö­a­lat saat­ta­vat hä­mär­tyä. Ko­et­te­le­muk­set voi­vat aset­taa sen ky­sy­myk­sen eteen, et­tä jos Ju­ma­la on hyvä omi­aan koh­taan, mik­si hän sal­lii elä­mään ras­kai­ta­kin ko­et­te­le­muk­sia.

On­ko Ju­ma­lan siu­naus muut­tu­nut elä­mäs­sä­ni ki­rouk­sek­si? Olen usein aja­tel­lut, ym­mär­räm­me­kö me ih­mi­si­nä, mitä on Ju­ma­lan siu­naus, vai on­ko se mah­dol­li­ses­ti yk­si vää­ri­nym­mär­re­tyim­piä asi­oi­ta? Ju­ma­lan siu­naus ja ih­mi­sen oma tah­to ei­vät kul­je usein­kaan sa­mo­ja tei­tä pit­kin.

On vai­kea ym­mär­tää, et­tä Ju­ma­lan siu­nauk­seen kuu­luu myös ko­et­te­le­muk­sen ai­ko­ja. Siis sel­lai­sia elä­män­vai­hei­ta, joi­den tar­koi­tus­ta ih­mi­sen mie­li ei kä­si­tä. Nämä elä­män­ti­lan­teet vaa­ti­vat val­ta­vas­ti nöy­ryyt­tä tyy­tyä ja luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen elä­mäs­sä.

Vas­toin­käy­mis­ten kes­kel­lä kä­det me­ne­vät usein ris­tiin ja ru­kous nou­see Ju­ma­lan puo­leen, et­tä hän an­tai­si voi­mia val­lit­se­vaan elä­män­ti­lan­tee­seen. Yh­tä tär­ke­ää oli­si nos­taa kat­se Ju­ma­lan puo­leen myös sil­loin, kun elä­mäs­sä tun­tuu ole­van ih­mis­mie­lel­le mie­lui­nen vai­he. Et­tä myös myö­tä­mä­el­tä tun­tu­vas­sa elä­män­vai­hees­sa sai­si säi­lyä kris­ti­tyn ky­sy­vä mie­li: olen­han oi­ke­al­la tiel­lä?

Kun Hyvä Pai­men pai­men­taa lau­maan­sa pai­men­sau­val­laan, hän ei tee sitä pa­han­tah­toi­suut­taan, vaan rak­kau­des­ta jo­kais­ta lam­mas­taan koh­taan, et­tei yk­si­kään jou­tui­si huk­kaan. Vaik­ka elä­mä kul­ki­si toi­si­naan pi­me­äs­sä laak­sos­sa, lam­mas­lau­mas­sa ei yh­den­kään tar­vit­se pe­lä­tä, kun saa teh­dä mat­kaa Tai­vaan Isän suo­je­le­van kä­den al­la. Hyvä Pai­men on lu­van­nut nos­taa, kan­taa ja vie­dä oman­sa ker­ran pe­ril­le.