JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Humina

Nykyiset blogit
24.7.2024 13.00

Juttua muokattu:

24.7. 13:06
2024072413060820240724130000

Mauno Kinnunen

Mauno Kinnunen

“Ou - ou­je - ou - ou­je­jee­eee!”

On nu­pit pyö­räy­tet­ty kaak­koon. Kai­ut­ti­met huu­ta­vat kal­vot pit­käl­lä. Po­ru­kan fii­lik­siä ko­ho­tel­laan koh­ti tai­vas­ta, osa tun­tuu ole­van jopa ihan pil­ves­sä. La­van pää­täh­den ede­sot­ta­muk­sia seu­ra­taan sil­mä ko­va­na. Tää on niin siis­tiä!

Tuol­lai­sia ti­lan­tei­ta mah­taa ol­la usei­ta pit­kin Suo­men ke­sää. En ole it­se kos­kaan käy­nyt rok­ki­kon­ser­tis­sa, mut­ta us­kon, et­tä sel­lai­ses­ta­kin voi ih­mi­nen saa­da erään­lai­sia elä­myk­siä. Voi si­suk­sis­sa ihan pyö­räh­tää. En tar­koi­ta sil­lä ta­val­la, kuin jol­lain yk­si­näi­sel­lä sei­laa­jal­la ta­pah­tu­man reu­na­mil­la. Ei, vaan jo­ten­kin mu­ka­vam­min, jos it­se huo­juu tu­hat­päi­sen jou­kon kans­sa sa­maan tah­tiin pää­täh­te­ään seu­ra­ten – kyl­lä­hän sii­nä voi var­mas­ti ko­kea yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta!

Si­nul­la on var­mas­ti ko­ke­muk­sia ti­lan­teis­ta, jois­sa ää­nen­voi­mak­kuus ei ole ol­lut jä­rin täh­ti­tie­teel­li­nen, mut­ta sil­ti vies­ti on saa­nut si­sus­ka­lut ihan hauk­ko­maan. It­sel­lä tu­lee mie­leen vaik­ka­pa yk­si ta­pah­tu­ma rei­lun 20 vuo­den ta­kaa. Erääs­sä pu­na­mul­lan vä­ri­ses­sä ra­ken­nuk­ses­sa yk­si mies sa­noi ai­ka hil­jaa jo­tain. Sit­ten nai­nen­kin sa­noi jo­tain. Hy­vin mal­til­li­ses­ti sa­noi­vat, ei­vät huu­ta­neet, vaik­ka ylei­sö­ä­kin oli pai­kal­la, ei­kä ol­lut edes ää­nen­tois­to­lait­tei­ta. Sil­ti se het­ki oli tosi iso. Ja pian he kään­tyi­vät, ja yh­des­sä läh­ti­vät on­nes­ta tä­pö­täyn­nä, mo­nien ru­kous­ten saat­te­le­ma­na. Tuo­re, ra­kas vai­mo­ni ja minä, py­hään avi­o­liit­toon vi­hit­tyi­nä.

Toi­si­naan ään­tä odo­te­taan har­taas­ti. Tu­lis jo, se ker­toi­si tär­ke­ää vies­tiä! Iso­ja odo­tuk­sen het­kiä on ol­lut mo­nel­la sil­loin, kun ihan sii­nä vie­res­sä pie­ni si­ner­tä­vä kurt­tui­nen rää­pä­le ke­rää voi­mia hen­gen­ve­toon. Koko elä­män­sä en­sim­mäi­seen hen­gen­ve­toon. Ja kun se on ta­pah­tu­nut, on pe­rään kuu­lu­nut sie­vä par­kai­su, ei kir­kon ko­koi­nen. Sil­loin on tun­tu­nut, et­tä sii­nä on maa­il­man isoin ää­ni. Se ker­too niin pal­jon - hän hen­git­tää, hän elää!

Olet var­mas­ti jos­kus ko­ke­nut, et­tä myös hil­jai­suus voi pu­hua, jopa huu­taa. On tul­lut eh­kä teh­tyä jon­kin sor­tin töl­lön­töi­tä ja sit­ten on rek­la­maa­ti­on het­ki. Vas­ta­puo­li ei ole­kaan sa­no­nut si­nul­le isoin kir­jai­min. Hän on­kin ol­lut hil­jaa. Vain kat­so­nut si­nua. Ja se kat­se on ol­lut kuin huu­toa si­sim­pään, näin olet sen ais­ti­nut.

It­se koin vas­ta suur­ta hil­jai­suu­den huu­toa, joka jää­nee mie­lee­ni lop­pu­e­lä­mäk­si. Vien­pä si­nut tar­jot­ti­men ää­rel­le ih­met­te­le­mään tuo­ta het­keä. Tar­jot­ti­men? Niin, tar­jot­ti­mel­la voi­sin ku­va­ta ky­seis­tä ta­pah­tu­ma­paik­kaa si­nul­le. Tar­koi­tan tar­jot­ti­mel­la sel­lais­ta, jol­la yleen­sä viet tois­ten te­ke­mää suu­hun­pan­ta­vaa pöy­tään, jota et it­se omis­ta. Tuo tar­jo­tin on nyt Su­vi­seu­rat, ja sen avul­la au­tan hah­mot­ta­maan ti­lan­teen si­nul­le, jol­le ta­pah­tu­ma on vie­ras.

Jos koko Su­vi­seu­ro­jen alue oli­si kä­sis­sä­si ole­van tar­jot­ti­men ko­koi­nen, niin suu­rin osa alas­ta oli­si ma­joi­tu­sa­lu­et­ta. Sin­ne ih­mi­set hi­naa­vat asun­to­vau­nun­sa ja telt­tan­sa use­am­man päi­vän yö­py­mis­tä var­ten. Nyt jos vip­paat tar­jot­ti­men kes­kel­le pi­naat­ti­le­tun, niin sen ko­koi­nen on ava­ra kes­ku­sa­lue, kes­kus­ken­täk­si ja ken­täk­si sitä mo­nes­ti sa­no­taan. Siel­lä on eri­lai­sia toi­min­to­ja ja pal­ve­lu­ja ke­sä­ta­pah­tu­man kä­vi­jöil­le, ku­ten vaik­ka­pa ruo­ka­la, en­si­a­pu ja jäts­ki­ki­os­ki.

Kai­va­pa sit­ten tas­kus­ta­si so­ke­ri­pa­la, ja lai­ta se pi­naat­ti­le­tun pääl­le. Se ku­vas­taa ta­pah­tu­man tär­kein­tä ra­ken­nus­ta, rei­lu 4000 hen­ki­löä ve­tä­vää val­kois­ta su­vi­seu­ra­telt­taa. Telt­ta on kuin kirk­ko. Sen etuo­sas­sa on pu­hu­ja­ko­ro­ke, jos­ta pi­de­tään seu­ra­pu­hei­ta, siis kuin pap­pi saar­no­ja kir­kos­sa. Mi­tä­pä luu­let, on­ko tuo telt­ta pu­hei­den ai­ka­na täy­sin hil­jai­nen? Ei ole. Ään­tä syn­tyy, kun ih­mi­set tu­le­vat ja me­ne­vät. Vä­lil­lä on toi­sil­le jo­tain asi­aa, ja sit­ten hil­jaa kes­kus­tel­laan. Lap­set ja pie­net vau­vat an­ta­vat ää­ni­sop­paan oman maus­teen­sa, kun he tou­hu­at omia jut­tu­jaan.

Su­vi­seu­ra-ta­pah­tu­ma ei ole pelk­kää tel­tas­sa kuun­te­lua. Yk­si iso osa on lau­la­mi­nen. Voit vain aa­vis­taa, mi­ten mah­ta­va tun­nel­ma siel­lä on, kun mo­ni­tu­hat­päi­nen ih­mis­mas­sa lau­laa ym­pä­ril­lä ja hen­git­tää lau­lun tah­tiin! Tuo pu­hei­den ja lau­lu­jen sa­no­ma kii­rii alu­een reu­nas­ta toi­seen. Sik­si­pä näet tar­jot­ti­mel­la­si pal­jon pik­ku­tik­ku­ja – ne ovat kai­u­tin­tolp­pia. Ne ko­e­taan tosi tär­keik­si, sil­lä nii­den avul­la oh­jel­maa voi kuun­nel­la vaik­ka ruo­kaa syö­des­sä, kah­via jo­not­ta­es­sa, vaip­paa vaih­ta­es­sa ja niin edel­leen.

Mik­si ker­ron nois­ta? Sik­si, et­tä ym­mär­rät, mi­ten val­ta­vas­ti siel­lä on ih­mi­siä ja heis­tä läh­te­vää pö­hi­nää. Ja mi­ten eri­tyi­nen het­ki se voi­kaan ol­la, jos tuo pö­hi­nä het­kek­si päi­vä­sai­kaan hil­je­nee. Näin on ta­pah­tu­nut mi­nun koh­dal­la­ni vain ker­ran. Se oli tä­män ke­sän Su­vi­seu­rois­sa.

Var­maan­kin luit uu­ti­sis­ta, et­tä Su­vi­seu­roi­hin is­ki raju myrs­ky, jon­ka seu­rauk­se­na per­hee­näi­ti me­neh­tyi, kun syök­sy­vir­taus kaa­toi hä­nen pääl­len­sä elekt­ro­niik­kaa kan­ta­van mas­ton. Su­ru­vies­ti kii­ri suus­ta suu­hun ja pu­he­li­mes­ta toi­seen, ja il­taan men­nes­sä hy­vin moni oli tie­toi­nen ta­pah­tu­nees­ta.

Il­lan ai­ka­na seu­ra­tel­tas­sa vie­tet­tiin eh­tool­lis­ta ihan sa­maan tyy­liin kuin maam­me kir­kois­sa. Myrs­ky vii­väs­tyt­ti sen aloi­tus­ta, mut­ta sil­ti noin 20 000 seu­ra­vie­ras­ta kävi naut­ti­mas­sa Py­häs­tä eh­tool­li­ses­ta. Hy­vin or­ga­ni­soi­tua toi­min­taa, mut­ta sil­ti hy­vin kos­ket­ta­vaa.

Eh­tool­li­sen lop­pu­es­sa seu­ra­telt­ta on ai­na tä­pö­täyn­nä. Su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­on pu­heen­joh­ta­ja tuli tuo­hon het­keen ker­to­maan myrs­kyn vaa­ti­mas­ta uh­ris­ta. En ol­lut tuol­loin tel­tas­sa, mut­ta het­ki pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti niin siel­lä, kuin myös pit­kin maa­tam­me ja maa­pal­loa. Seu­ra­ra­di­on ja in­ter­ne­tin vä­lit­tä­mi­nä seu­ro­jen sa­no­ma kii­rii joka kolk­kaan. Niin­pä vaik­ka­pa sis­ko­ni, joka oli sil­lä het­kel­lä sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä ra­di­on ää­rel­lä, pys­tyi ais­ti­maan ti­lan­teen eri­tyi­syyt­tä. Se oli vies­tin sa­no­mas­sa, mut­ta myös hil­jai­suu­des­sa – kuu­lui vain su­ru­vies­tin ker­to­jan sa­nat, mut­ta ei tu­han­sien tel­tas­sa­o­li­joi­den taus­ta­pö­hi­nää, ei edes vau­van it­kua!

Erääs­sä Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa on ti­lan­ne, jos­sa Ee­li koki Ju­ma­lan tul­leen luok­seen hil­jai­ses­sa hu­mi­nas­sa. Koen, et­tä tuo sama hu­mi­na tuli tuos­sa su­ru­vies­tis­sä. Se ei ol­lut pu­hu­jan per­soo­nas­sa tai sa­nois­sa, vaan sa­no­mas­sa. Tai­vaan Isä an­toi läs­nä­o­lon­sa hu­mis­ta sen kaut­ta yli alu­een ja si­lit­te­li lap­si­lau­maan­sa lem­pe­äs­ti niin, et­tä sii­tä tuli mo­nil­le su­ku­pol­vi­ko­ke­mus.

Ku­ten ker­roin, en ol­lut seu­ra­tel­tas­sa, vaan sii­nä ai­ka lä­hel­lä, kes­kus­ken­täl­lä. Jut­te­lin vel­je­ni kans­sa. Olim­me kuin suu­res­sa met­säs­sä, sel­lai­nen tun­nel­ma­han se seu­ra­ken­täl­lä on, päi­väs­tä yö­hön. Siel­lä pie­net, isot, nuo­ret, van­hat, tai­met ja ke­lot mu­ka­van nä­köi­se­nä jouk­ko­na yh­des­sä huo­ju­vat. Siel­lä he yk­sit­täi­si­nä pui­na ha­vi­se­vat, nii­aa­vat, ni­ti­se­vät, na­ti­se­vat – yh­des­sä suu­re­na met­sä­nä hu­mi­se­vat kuin Luo­jan­sa hym­niä. Voi kun mah­dol­li­sim­man moni pää­si­si nä­ke­mään tuon met­sän. Nä­ki­si met­sän puil­ta, sie­lun­sa sil­min! Tu­le­pa en­si ke­sä­nä ko­ke­maan!

Sin­ne ih­mis­met­sään kuu­luu kai­ut­ti­mis­ta pu­hei­ta ja lau­lu­ja. Nii­tä kuun­nel­laan pit­kin päi­vää seu­ra­ken­täl­lä is­tu­es­sa, jo­not­ta­es­sa, kä­vel­les­sä, ruo­kail­les­sa. Kym­me­nien tu­han­sien ih­mis­ten jou­kos­ta kuu­luu kum­min­kin pal­jon myös ään­tä, kun koh­da­taan, hoi­de­taan, nau­re­taan, it­ke­tään, lii­ku­taan. Tuo tut­tu ja idyl­li­nen ää­ni­mai­se­ma val­lit­si seu­ra­ken­täl­lä myös tuo­na lau­an­tai-il­lan het­ke­nä. Ää­ni­mai­se­ma, joka ei lie­ne kos­kaan päi­vä­sai­ka­na vai­pu­nut hil­jai­sek­si.

Kai­ken sen ih­mis­hu­mi­nan kes­kel­lä oli Ju­ma­la. Hän al­koi pu­hua ai­van eri­tyi­sel­lä voi­mal­la. Se puhe sol­jui ih­mis­ten hu­mi­naan huo­maa­mat­ta kuin hen­käys, meni ih­mis­ten si­sim­pään. Kuin vir­ren sa­noin se hil­jen­si pu­he­ää­nen, vai­men­si sen ko­ko­naan ja py­säyt­ti liik­keen­kin. “On laan­nut voi­ma tuul­ten. Vai­ke­ne, puhe huul­ten, vain sy­dän pu­hua nyt saa. “ (V 560)

Niin sii­nä kävi, sil­lä kun kai­ut­ti­mien kaut­ta al­koi kuu­lua en­sim­mäi­set sa­nat myrs­kyyn me­neh­ty­nees­tä kans­sa­kul­ki­jas­ta, joku sa­lat­tu voi­ma al­koi las­kea val­ta­van vä­ki­jou­kon pu­heen voi­mak­kuut­ta. Sana sa­nal­ta hil­jai­suus las­keu­tui ken­täl­le ai­van muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa.

Edes­men­neen mat­ka­ys­tä­vän osal­la oli voi­ma­kas vai­ku­tus. Val­ta­va ih­mis­jouk­ko oli ai­van hil­jaa, lii­ke­kin ihan py­säh­dyk­sis­sä. Sit­ten tuli ke­ho­tus nous­ta lau­la­maan pe­ril­le pääs­seen lem­pi­vir­si. He nou­si­vat, he kaik­ki nou­si­vat. En näh­nyt ke­tään is­tu­vaa. Ja he lau­loi­vat. Se lau­lu oli jo­ten­kin eri­tyi­sen kau­nis­ta. Ai­van en­nen­kuu­lu­ma­ton­ta. En ol­lut kos­kaan kuul­lut tuol­lai­sen jou­kon lau­la­van. Eh­kei ku­kaan muu­kaan. Se lau­lu oli peh­me­ää, kos­ka ei ol­tu ko­vis­sa si­sä­ti­lois­sa vaan tai­vaan al­la. Se oli myös peh­me­ää, kos­ka ti­lan­ne oli niin ää­rim­mäi­sen kos­ket­ta­va. Moni ei pys­ty­nyt kun­nol­la lau­la­maan, ei täy­sin keuh­koin soo­loil­tu. Se oli rak­kau­den täyt­tä­mää myö­tä­lau­la­mis­ta, jota nyyh­ky­tyk­set sä­es­ti­vät hy­vin kau­niis­ti.

Ju­ma­la pu­hui sy­dä­men sam­mu­mi­sen kaut­ta myös seu­ra­tel­tan ja kes­kus­ken­tän ul­ko­puo­lel­le. Täs­tä to­dis­ti ylä­kou­lui­käi­nen tyt­töm­me, joka oli lomp­si­mas­sa kau­kais­ta vau­nu­paik­kaam­me koh­ti. Yh­täk­kiä tuli stop­pi liik­kee­seen. Niin tuli muil­le­kin. Hä­nen sa­no­jen­sa mu­kaan kaik­ki py­säh­tyi­vät, kuun­te­li­vat hi­pi­hil­jaa su­ru­sa­no­maa. Ih­mis­vir­rat oli­vat py­säh­dyk­sis­sä myös lau­lun ajan. Eri­tyi­nen het­ki oli juu­ri sii­nä, hei­dän elä­män­po­luil­laan.

Olen mel­ko var­ma, et­tä jos­sain, eh­kä mo­nes­sa­kin asun­to­vau­nus­sa kim­mel­si käm­men­sel­kä. Se kim­mel­si myö­tä­e­lä­mi­sen kyy­ne­lei­tä – oli su­ru­vies­ti kan­tau­tu­nut seu­ra­ra­di­on kaut­ta ar­kis­ten as­ka­rei­den het­keen. Sii­nä eh­kä jol­lain oli lap­sen il­ta­pa­lan ai­ka. Pie­ni ih­mi­nen sii­nä ih­met­te­li, kun äi­tin ju­tus­te­lu lop­pui. Lop­pui myös lu­si­kan lii­ke. Äi­ti kuun­te­li. Kävi käsi pos­kel­la ja taas; niin kirk­kaat kyy­ne­leet kir­po­si­vat yk­si toi­sen­sa jäl­keen. Lap­si kat­se­li ja ih­met­te­li. Koh­ta äi­ti si­lit­ti pien­tä pel­la­va­pää­tään, nou­si sei­so­maan niin kuin ne kym­me­net tu­han­net po­luil­la, seu­ra­ken­täl­lä, eh­kä myös mo­nis­sa ko­deis­sa ja yh­tyi ää­ni va­pis­ten me­neh­ty­neen äi­din lem­pi­vir­teen. Vir­teen, joka ker­too Ju­ma­lan rak­kau­den ole­van kaik­kea suu­rem­pi. Suu­rem­pi kuin vaik­ka­pa yk­sit­täi­sen ih­mi­sen sy­dän.

“Suu­rem­pi kuin sy­dä­me­ni

Ju­ma­lan on rak­kaus.

Suu­rem­pi kuin oma tah­to

Kut­su­jan on lau­peus.

Suu­rem­pi kuin oma in­to,

eh­dot­to­muus mie­le­ni

- us­kol­li­suus Ju­ma­lam­me

kaik­kea on suu­rem­pi.”

VK 525

Jäl­ki­kir­joi­tus

Su­vi­seu­ro­jen su­rul­li­nen ta­pah­tu­ma ja sen jäl­kei­set het­ket kos­ket­ti­vat mi­nua sy­väs­ti, vaik­ka en ole me­neh­ty­neen lä­hi­o­mai­nen. Sinä, joka olet, me­ne­tit myrs­kys­sä sa­no­mat­to­man pal­jon. Ha­lu­an täl­lä kir­joi­tuk­sel­la­ni ot­taa osaa su­ruu­si. Olen var­ma, et­tä si­nua ja kaik­kia tei­tä on mo­nin ru­kouk­sin muis­tet­tu ja edel­leen­kin muis­te­taan.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com