Jokainen tarvitsee kohtaamista ja kuuntelua
Kun olin teini, asuin Minnesotassa Minneapoliksen esikaupunkialueella, jonka nimi oli Golden Valley. Suoraan käännettynä se tarkoittaa kultaista laaksoa.
Kotimme alakerrassa oli isäni työhuone. Se oli kodinhoitohuoneen vieressä, ja usein kun kävelin siitä ohi, kurkistin oven raosta ja katsoin, oliko isäni puhelimessa. Ovi oli tummanruskea puuovi ja lähestulkoon aina raollaan, kun se ei kunnolla mennyt kiinni ellei sitä voimakkaasti kiskonut. Pysähdyin siihen hetkeksi ja kuuntelin ja arvioin, että oliko jotain tärkeätä meneillään. Sitten avasin oven varovaisesti sen verran, että kasvot mahtuivat sinne väliin.
Melkein joka päivä minulla oli isälle jotain asiaa, jotain jota mietin. Joskus keskustelimme pitkiäkin aikoja ja koin, että silloin tulin kuulluksi ja kohdatuksi. Välillä aiheet olivat aika arkisia ja välillä syvällisempiä. Koulussa valitsin esseekirjoituksiin usein poliittisia tai kansantaloudellisia aiheita. Yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat minua jo silloin.
Näissä ovenrakokeskusteluissa usein pohdimmekin noita teemoja isäni kanssa. Minulla saattoi olla ehdotuksia, miten jotain asiaa yhteiskunnassamme pitäisi kohdata tai vaikkapa korjata. Hän ei tyrmännyt ajatuksiani, vaikka ehdotukseni olivatkin varmasti välillä aika suorasukaisia. Vastapainoksi hän usein esitti erilaisia näkökulmia, joita jäin sitten miettimään.
Keskustelujen jälkeen oli aina helpompi kirjoittaa koulutehtäviä. Löysin ihan vasta kansion, joka oli täynnä näitä ylä-aste- ja lukioaikaisia kirjoitelmia. Oli mukava sukeltaa kirjoitusten kautta nuoruusaikaan. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä noiden isän kanssa käytyjen keskustelujen tärkein anti olikin kohtaamisen kokemus, ei niinkään ne aihepiirit, jotka sujuvasti vaihtelivat päivästä toiseen. Jokainen ihminen haluaa tulla aidosti kohdatuksi ja kuulluksi.
Olen koko kevään seurannut yhteiskunnallisia tapahtumia täällä Suomessa ja Amerikassa. On ollut koronakevät ja rajuja mellakoita Minneapoliksessa ja myös muualla Yhdysvalloissa. On ollut asioita, jotka ovat yhdistäneet ja elvyttäneet talkoohenkeä, mutta on myös asioita, jotka ovat aiheuttaneet suuria ristiriitoja.
Mielestäni poliittinen ilmapiiri sekä Suomessa että länsimaissa yleensä on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana polarisoitunut eli kahtiajakautunut. Ollaan vahvasti puolesta ja vastaan, ja mielipiteet kärjistyvät. Erityisen huolestuttavaa on mielestäni se, jos keskinäinen kunnioitus katoaa.
Olen joskus miettinyt, että voiko sosiaalinen media olla yksi tekijä tässä polarisoitumisessa. Kun kirjoitamme nopeita viestejä, viesti saattaa kärjistyä ihan eri tavalla kuin silloin, kun ollaan kasvotusten. Sinänsä tämä kärjistyminen ei ole uusi ilmiö ja sitä ei voida kokonaan laittaa sosiaalisen median syyksi. Ihmiskunnan historia on aaltoliikettä: välillä on kausia, jolloin asiat kärjistyvät ja välillä tilanne taas on rauhallisempi.
Silloin kun tilanteet kärjistyvät, kuunteleminen usein loppuu. Seisotaan ikään kuin huoneen vastakkaisilla seinillä, ja äänet kohoavat. Ihmisinä olemme vajavaisia, ja haastavissa tilanteissa saattaa tulla ylilyöntejä. Syntyvätkö nämä kärjistymiset silloin, kun ihmiset kokevat, että heitä ei kuunnella eikä kohdata?
Jos emme kohtaa toista, unohtuu myös helposti armollisuus, ja saatamme ymmärtää tahallaan väärin. Ehkä taustalla on pelko, että jos tulemme kohti toisiamme, joudumme luopumaan meille tärkeistä periaatteista. Tätä se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita. Voimme kunnioittaa kanssaihmisiä, vaikka arvomaailma ei olisikaan samanlainen. Tämä on hyvä huomioida myös perheissämme ja yhteisöissämme.
Matteuksen evankeliumin kohta puhuttelee minua: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi,’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:43-48.)
Olen huomannut, että kunnioittava kohtaaminen on valtavan tärkeä asia avioliitossakin. Minun ja mieheni suhteessa erilaiset yhteiskunnalliset teemat ovat jokapäiväinen puheenaihe. Sinänsä nautin suuresti, että voimme puolisoni kanssa parantaa maailmaa saunan lauteilla tai kahvipöydässä. Iloitsen, että hänellä on selkeitä mielipiteitä, vaikka se joskus ärsyttääkin. Ehkä hänkin joskus häiriintyy minun mielipiteistäni.
Olemme sopivia toisillemme, sparraamme toisiamme yleensä hyvässä hengessä ja keskustelemme paljon. Meidän haaste on se, että lähestymme yhteiskunnallisia ongelmia ehkä hiukan eri näkövinkkelistä. Kumpikaan ei sinänsä ole väärässä, mutta joskus saamme aikaan aikamoisen väittelyn. Tunteet käyvät pinnalla ja silloin tällöin saattaa syntyä riidanpoikanen.
Olen yrittänyt harjoitella sellaista taktiikkaa, että kun tunteet käyvät turhan kuumina ja kuunteleminen on vaikeaa, vetäytyisin hetkeksi kauemmaksi, jotta ajatukset tasoittuisivat. Sen jälkeen on helpompi palata takaisin sillä mielellä, että haluan aidosti kuunnella ja kohdata. Oma kokemukseni on, että yleensä löydämme yhteisiä sillanrakennusaineksia ja huomaamme, että pohjimmiltaan olemme kuitenkin tärkeimmissä arvokysymyksissä samaa mieltä. On tietenkin myös sellaisia pienempiä asioita, joista voimme sovussa todeta, että olemme niistä eri mieltä. Ne eivät onneksi haittaa meidän arki-elämää. Tärkeintä on toisen kuunteleminen ja aito kohtaaminen.
Lähimmäisenrakkaus on kiteytetty ihmeellisesti Matteuksen evankeliumissa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt. 5:12.)
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä. Ps. 23:6
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
